Kitisevä purkaus

Avoimen yliopiston tentti-ilmoittautumis lomake netissä sai minut tänään raivon partaalle. Kitiseviä uhkaus tekstejä epätäydellisten tai myöhästyneiden ilmoitusten varalta yhdistettynä vapaata assosiaatiota käyttävään lomakkeeseen jonka intuitiivisuus lähenteli latinankielistä leivänpaahtimen korjauskirjaa (täysin fiktionaalinen teos, muuten). Asia tuskin oli tunnepurkaukseni arvoinen. Silti se joutui sen kohteeksi.

Raivostun nykyään mitättömille asioille. Kokemattomille/röyhkeille kuskeille liikenteessä, Jonkun nuoren, innokkaan vaalitoimittajan jutustelulle radiossa, yliopiston byrokratioille, itselleni jne.... Elän päiväni sormi ikäänkuin koko ajan liipaisimella.

Tämä saattaisi olla näyttävää, tunteikasta, palavasieluista raivoa epäkohtia kohtaan. Mutta kun se ei ole. Se on kitisevää, ponneton, tarpeetonta ja ympäristölle rajattoman rasittavaa. Olen menettänyt positiivisen suhtautumisen mihinkään idealistiseen, periaatteelliseen tai hyväntahtoiseen, näin ainakin koen. Idealismi vaikuttaa typerältä naivismilta tai vaaralliselta askeleelta fanaattisuuteen. Periaatteellisuus kunnioitettavalta mutta typerältä. Hyväntahtoisuus taas on vain markkinataloudellista palvelusten vaihtoa. Voi, kuinka ihastuttattavan kauhistuttava kusipää minustakin on kehkeytynyt. Läheiseni varmasti kiljuvat onnestaan, kun saavat olla minunlaisen paskan tovereita.

Täällä sitä taas ollaan. Pohjalla. Suuntana taas ylöspäin, heti kun tämän vitun vuoristorata taas suvaitsee lähteä liikkeelle. Tällä nimenomaisella hetkellä oloni kiteytyy seuraavaan lauseeseen:

'Life is a long wait for death'

Pahoitteluni niille jotka minusta joutuvat kärsimään. Kiitokset niille jotka jaksavat kärsiä.

Aurinkoisesta syyspäivästä....

Laiskanpulskea kissa makaa auringossa,
näyttää tärkeältä,
siinä aidalla se lojuu ja katselee minua.

'Jatka matkaasi!'
sen katse sanoo.
'Häiritset elämääni,
laiskanpulskeaa, täyteläistä'
se tuhahtaa katsellaan.

Ei se jaksa, ei se viitsi.
Silti se nauttii, enemmänkin.
Se VIIHTYY siinä,
elämässään.

Jätän kissan viihtymään,
jatkan matkaa kylmissäni.
Kissa,
tuo kyltymätön ketku,
jää nauttimaan laiskanpulskeana auringostaan.

Lapsekasta syksyä :)

Pakonomaista seesteisyyden glorifiointia

Ensimmäistä kertaa yksin uudessa työpaikassani. Hiljainen ilta, ei liikennettä, ihmisiä tai hälinää. Nettiradio puskee ilmoille bluessia ja kantria. Olo on äärimmäisen seesteinen. En tiedä oikeastaan mistä kirjoittaisin, olo oli vain sellainen, että pitää yrittää kirjoittaa jotain.

Seesteisyyteni on kummallista. Aina kun sitä ilmenee, ilmenee myöskin tarve ilmaista sitä kova-äänisesti julkisessa foorumissa (täällä tai jossain muualla). Tarve juhlistaa ja glorifioida sitä, nauraa menneelle ahdistukselle on, paradoksaalista kyllä, pakonomainen. Tiedä sitten, johtuuko tästä sitten se mikä vaikuttaa seuraavan jokaista tälläistä seesteisyyden julistamista, eli sen kaiken kaikkoaminen jonnekin mieleni hämäriin. Pääni alkaa taas vittuilla minulle ja syyllisyyden/ahdistuksen pirun riehunta kuuluu jo mieleni eteisessä. Heti osoitettuani olevani seesteinen ja oloni olevan hyvä, se kaikki haihtuu eetteriin. Seesteisyyteni on itsetuhoisaa sorttia.

Kylmää kahvia (ja pannussa pitkään seisonutta). Kenny Rogersin 'The Gambler' soi. Ilmeisesti lähestyn jotakin täyttymyksen tai sielullista sovituksen hetkeä sillä oloni on hyvä. Katharsis vaiko yksinkertaista tympääntymistä...?

Tässä tekstissä ei ole sisältöä. Sen tehtävänä oli täyttää kirjoittamisen tarve ja nyt se on täytetty. Näkekää siinä mitä ikinä tahdotte.

Tuloksia

Ne jotka tätä blogia koskaan jaksavat seurata tietävät, että olen hakenut yliopistollisiin opintoihin. Jännitys on nyt ohi! Hylättyä kolisi sisään, että kajahtelee vielä ensi viikollakin!!

Pettymys on katkera, mutta toisaalta kovin tuttu ja siten helpohko sietää. Joskus sitä mietii miksi sitä viitsii. Sisäänpääsy pisteet olivat 58 ja lähdin 24 pisteellä. Tarkemmin siis, päästäkseni sisään olisin saanut ainoastaan menettää kaksi pistettä 36 pisteen kokeessa... Sain kokoon vähäiset 47 pistettä. Eli ei mitenkään rimaa hipoen sitten jääty rannalle. Laiva oli suurinpistein toisella rannalla kun ponnistin... No se siitä

Selkeästi epäonnistuminen on mukavaa; silloin ei jää 'jossitteluun' varaa. Ihan selkeästi en ollut tarpeeksi hyvä, se siitä, kiitos osallistumisesta, parempi onni uusissa haasteissa ja silleen.

Eh, ehkä on parempi lopettaa blogin kirjoittaminen katkerana ja humalassa... Voi vielä vaikuttaa säälittävältä.........

Melua Tyhjästä

Nyt on toinen päivä valintakokeiden jälkeen. Oloni on tyhjä, väsynyt ja en koe pääseväni irti prosessista joka on hallinnut elämääni puolen vuoden ajan. Koen turhaumaa, tappion karvautta ja ärsyyntymistä vaikka minkäänlaista tulosta ei ole edes saatavilla. Ottaen vielä huomioon, että en koe epäonnistuneeni kokeessa, fatalistinen asenteeni on yhä säälittävämpi.

En ilmeisesti ole kovin hyvä toimimaan paineen alla, tai sitten vain nyt painetta on kasaantunut yksinkertaisesti liikaa. On omia ja muiden (ainakin koettuja) odotuksia, lamaantunut elämänkehitys johon haluaisi saada piristysruiskeen ja muutamia harvinaisia onnistumisenkokemuksia lähiajoilta joille tahtoisi saada jatkoa. Nämä yhdistettynä ylimitoitettuun henkilökohtaiseen vaatimustasoon ja tarpeeseen miellyttää muita on vaarallinen yhdistelmä. Se rikkoo ihmisen...

Nyt minulla on aavistus siitä elämälle myrkyllisestä maailmankatsomuksesta, joka saa epäonnistuneeet japanilaisopiskelijat hyppelemään katoilta huonojen arvosanojen jälkeen. Ajoittain pelottaa kuinka luontevaa olisi antaa kyseisen ajattelun viedä mennessään. En kuitenkaan anna, sillä itsensä lopettaminen on vaan noloa ja vaikeaa selittää jos sen tyrii (nykyisessä mielentilassani olen varma, että onnistuisin loistavasti siinäkin). Lisäksi pidän aivan liikaa elämästäni :) Enemmänkin tarvitsin osoituksen siitä, että tekemisilläni on merkitystä ja, että kaikki ei ole yksinkertaisen tuurin varassa. Sillä jos on, minun noppatuurillani ei pitkälle pötkitä.

Iloista kesää kaikille :D

Ajatuksien päätepysäkillä

Koska saapuisi kuolema ja päästäisi tästä väsymyksestä pois?
Aurinko piiskaisi hengen, polttaisi ruumiin kuin roviolla.
Milloin virtaa veri haavoistani karkeaan hiekkaan?

Turta olen, kuolonkankeakin.
Uskomattomasti elämä kamppailee, pitää yllä kipinää.
Väsymys on pitkä tunneli jossa ei ole ovea.

Ovi ei ole ainoa ulospääsy(Tämä on uusi ajatukseni).
Voi pysähtyä ja käytävä ei ole enää väylä.
Se on paikka jonne jäädä,
jonne unohtua.

Väsynyt.

Muistokirjoitus

Todennäköisesti kaikki, jotka tätä lukevat tietävätkin jo, että minulle niin tärkeä autoni varastettiin viime lauantaina. Nyt se on löytynyt...

Tosin poliisin lähdettyä takaa-ajamaan nilkkejä jotka olivat vieneet autoni (tai ainakin olivat sillä silloin liikkeellä) ajoivat nämä kädettömät auton liikennejakajaan ja tuhosivat sen.

Hyvästi kultapieni, nuku hyvin. Toivottavasti pahikset eivät kiusanneet sinua pahasti....

Väläys tuulilasin takaa

Eilen oli hyvä päivä.

Helsinki kylpi auringossa huhtikuisena sunnuntaina. Ilma oli kylmää, kirkasta ja ainakaan itse en havainnut kevätpäivien normaalia kiusaa, tiepölyä. Mikään ei kyennyt pilaamaan päivääni. Ei edes 12-tuntinen työpäivä, jonka rakas työsuunnittelu oli laittanut tälle kyseiselle viikonlopulle (kaksinkappalein vieläpä). Ainoa asia, joka hieman aiheutti jännitystä oli, että sää ei kestäisi sellaisena loppuun asti. Mutta se kesti, olihan kyseessä hyvä päivä.

Kello seitsemän pääsin töistä. Aurinko paistoi vieläkin kirkkaalta taivaalta vaikka olikin jo saanut ilta-auringon kellertävän sävyn. Nyt pääsin tekemään sen mitä olin koko päivän odottanut. Katto alas autosta ja liikenteeseen.
Avo-auto muuttaa autoilun kokemuksen täysin. Auto täyttyy äänillä, tuoksuilla ja tuntemuksilla jotka tavanomaisissa autoissa jäävät ikkunoitten ja katon muodostaman suojavallin taakse. On hassua kuinka eläväisemmältä ja lähempänä olevalta ympäristö tuntuu olevan kun autosta puuttuu katto ja ikkunat. Vielä oudompaa on se, että tämän kokemuksen aikaansaamiseen tosiaan vaaditaan auton jonka katto on poistettavissa sillä vaikka avaisit auton ikkunat ja mahdollisen kattoluukun, suljetun tilan tuntu ei poistu vieläkään. Kenties se johtuu siitä, että avo-autosta puuttuu viimeisetkin näkymääsi 'kehystävät' palkit ja raamit. Hmm... harhauduin. Pahoitteluni.

Lähtiessäni helsingin satamasta ja kulkiessani läpi kaupungin, oli havaittavissa merkkejä lähenevästä kesästä, kylmästä ilmasta huolimatta. Kaupunki alkaa taas tuoksumaan. Pikaruokakioskien rasvaisen imelä (ja ainakin omasta mielestäni herkkullinen) tuoksu, Diesel, kaupunkipöly, kadut ja talot muiden muassa muodostavat yhdessä tuoksun, joka voimistuu kesää kohti mentäessä ja on minulle tuoksu jonka yhdistän mieluisiin muistoihin lapsuuden lomien öihin suurkaupunkien vilskeessä ja kesäisiin vapaapäiviin. Se on eräs parhaista tuoksuista, jonka tunnen. Ah, mutta harhauduin taas. Pahoittelen.

Aavistus tuosta tuoksusta tunki autooni ja nautin keväisen helsingin tunnelmasta täysin siemauksin. Kanssa-autoilijat varmasti olettivat minun olevan lääkehumalassa tai juovuksissa, ainakin jos he arvioivat kuntoani naamallani olleen typerän virneen perusteella. Kaupunki oli myös visuaalisesti kaunis. Toisella tavoin kuin kesällä, jolloin urbaanien elementtien välit ovat vuorattu vihreän eri sävyin eikä myöskään samoin kuin parhaimpina talvipäivinä jolloin kaupungin muotoja muuttaa lumi ja huurre. Nyt kaupunki oli ikään kuin alasti. Ja täytyy sanoa, että helsingin vartalo on eräs parhaista vartaloista kaupunkien joukosta. Puhdaslinjainen ja yleisväritykseltään vaalea. Rotu-kaupunki.

Päästyäni kaupungista ulos ja päädyttyäni moottoritielle kohti pohjoista, kokemus muuttui jälleen täysin. Kaupungissa nopeus pysyy alhaisena ja ajoviima pysyy sellaisena, että kaupunki eräällä tavalla 'mahtuu' autoon. Äänet, tuoksut ja visuaaliset yksityiskohdat on mahdollista tavoittaa. Nopeuden kasvaessa kaikki tuo kaikkoaa ajoviiman melun, riepotuksen ja (etenkin näin keväällä) kylmyyden taakse. Syntyy uusi eristymisen kokemus, joka on täysin erilainen kuin se eristys, jonka tavallinen auto muodostaa. Ehkä paras tapa kuvailla sitä on verrata sitä vesiputouksen alla seisomiseen. Kuten vesiputous, ajoviimakin on niin voimakas ja kaikkien aistimuksien ylilyövä kokemus, että on mahdollista unohtaa ulkomaailma ja hukkua siihen yhteen kokemukseen, joka lyö yli kaikista aisteista. Muodostuu yksi tila, jossa on vain kuljettaja ja hänen kokemuksensa ajamisesta. Ajoviima riepoo hiuksissa, sen kylmyys tunkee paksuistakin vaatteista läpi ja humina on lähes korviahuumaava. Mikään ei ehdi enää tuoksua, äänet eivät enää kanna autoon ja nopeus kaventaa näkökentän. Kaikesta tästä huolimatta(tai kenties juurikin tämän takia) olet täysin keskittynyt siihen mitä teet, ajamiseen.

Parikymmenen moottoritiekilometrin jälkeen oli aika siirtyä kantateille. Järvenpää- Kellokoski-Mäntsälä-Pukkila, lähes 40 kilometriä mutkittelevaa, tähän maailmanaikaan pientä, maalaistietä. Kokemus on jälleen erilainen. Ajoviima on yhä voimakas mutta se ei ärjy enää ja sen läpi kykenee jälleen kuulemaan, haistamaan ja kokemaan. Keskeiseksi nousee ajamisen 'tapahtuma'. Tie mutkittelee, kallistelee, nousee ylös, laskee alas, katoaa näkyvistä puiden taakse jne. Alla on auto, joka on suunniteltu juuri tälläiseen ajamiseen; nopeaan, tarkkaan ja ketterään taiteiluun pikkutiellä. Ilo nousee oikein ajetuista mutkista, kehoon kohdistuvista kiihtyvyykistä ja auton aiheuttamasta ääniraidasta: kierrosluvun vaihtelusta, moottorin murinasta ja ajoviiman huminasta. Koet olevasi hallinnassa, tiedät mitä tulee tehdä jotta auto kulkisi siitä mistä tahdot.
Ympäristökin taasen ehtii mukaan. Ilta-aurinko siivilöityy puiden läpi ja välähtelee kiireisesti auton sisustuksen pinnoilla. Kevätpuuhissa olevien lintujen laulu ajoittain tunkeutuu ajoviiman läpi yllättävän kirkkaana ja puhtaana. Ohi kiitävien metsien ja peltojen värit tuntuvat syvemmiltä ja terävämmiltä kuin lasin läpi katsottuina. Ilmassa ajoittain käy kostean maan tai talvesta sulavan metsän tuoksu vaikka koko ajan ilma tuntuu viiman ansiosta suodattuvan kuin erinomaisen kirkas, kylmä lähdevesi. Kaikista tässä kuvaamistani kokemuksista, tästä pidän eniten. Jotenkin, ja tämä on vain henkilökohtainen mielipiteeni, tämä on autoilua tiivistyneimmässä muodossa. Kokemus on eräällä tavalla intensiivimillään.

Määränpää. Pihassa, sammutan auton ja kerään tavarani. Tämä hetki on yhtä aikaa iloinen sekä surumielinen. Olen iloinen, sillä hetken aikaa olen jälleen viettänyt paikassa jossa koen olevani omimmillani ja olen jälleen kerran saanut kokea itseni parhaimmillani, ilman epäröintiä, vähäpätöisyyttä tai typeryyttä. On toisaalta surullista, koska hetki on ohi ja omat realiteettini ovat taas tavoittaneet minut. Jotenkin, hetken menetyksestä huolimatta, noiden realiteetien kanssa eläminen on taas hetken helpompaa...



Nyt varmasti puita halaavat, onnellisen lehmän lihasta nauttivat ja reilua kauppaa halajavat ystäväni(älkääkä nyt oikeasti loukkaantuko, ystävät kalliit :D) varmasti miettivät, mikä mahtoi olla tämän tekstin tarkoitus. Useimmat teistä kuitenkin tietävät autoilun olevan minulle tärkeää ja siten on tarpeetonta eksplikoida sitä teille.
Ehkäpä tällä ei ollut sen suurempaa tarkoitusta. Toisaalta, ehkäpä yritin välittää sanoin sen, miten toisille niin merkityksetön ja jopa vastenmielinen toiminta, on minulle niin elimellistä ja kuuluu kategoriaan 'hengitykseen verrattavissa' tarpeellisuudessaan. Ehkäpä siinä on syytä riittämiin.

Erinomaista ja kaunista kevättä kaikille.

Kiitos ja Kumarrus

Tahtoisin tässä varmastikin suomen niukkalevikkisimmässä blogissa esittää kiitokseni Teatterikorkeakoulun 'Draaman Tahto' näytelmän tekijöille. Minun täytyy tunnustaa, että eilinen esitys oli eräs nautittavimmista teatterikokemuksista joita minulla on ollut iloa kokea. Toivottavasti nämä muutamat esitykset eivät jää kyseisen näytelmän viimeisiksi...

Sitten välitän minun ja erään tietyn viestin Eufemialle. Mitä ainakin opimme tästä näytelmästä: Kun Eufemia avaa suunsa, kuuntele Eufemiaa.... :D :D

Poika Kuplassa

Lohdutin erästä tiettyä[ :D] hänen elämänhallinta ahdistuksessaan aikoinaan englannissa kuulemallani aforismilla: 'Life is like electricity, it always seeks the path of lowest resistance'. Herttaisen naiivia luottamusta asioitten luonnolliseen järjestäymiseen, se myönnettäköön mutta kovin lohduttavaa silloin kuin joutuu luovimaan kaaoksessa.

Olen itse luovinut henkilökohtaisessa kaaoksessa viime viikkoina. Olen kärsinyt jonkinlaisesta henkisen ponnistuksen jälkeisestä krapulasta. Tälläiseen tulokseen ainakin olen tullut. Asioitten enemmän tai vähemmän selkiydyttyä, taaskin erään tietyn kanssa, olen kamppaillut oudon ja äkkiseltään alkuperältään vaikeasti todettavasta turtumuksesta ja uupumuksesta maailmaan. Vastoin odotuksiani, asioitten selkiytyminen ja niiden käsittelyn vaatiman energiamäärän laskettua, en ole rentoutunut vaan jäänyt ikäänkuin paikalleni ilman kykyä (tai pahimmillaan, epäilen, ilman motivaatiota) liikkua. Koen ja käsittelen maailmaa ikäänkuin sen ja minun välissä olisi muovinen kalvo, joka päästää läpi ainoastaan sävyjä, varjostumia, muotoja ja muovista kosketusta.

En tahdo hätäännyttää ketään, enkä antaa kuvaa jostakin kriittisestä joka tulisi aiheuttamaan jonkinlaisia, ennalta-arvaamattomia sekä katastrofaalisia komplikaatioita (Eräälle tietylle etenkin: Tämä ei ole milläänlailla sinun vikasi tahi mitään mistä sinun kuuluisi ahdistua - Muistakin tämä! :) ) . Minulta löytyy tahto liikkua ja löytää momenttia sekä havaitsen olevani tyytyväinen nykyiseen asioiden tilaan. Olen vain hämmentävässä tilanteessa jossa fiilikseni ja päivittäinen olotilani eivät ole keskenään synkronissa. Näin ainakin koen. Siksi myös vertaisin olotilaani krapulaan, joka omalla tavallaan sekin on epäsynkronian tila. En myöskään koe tarvitsevani mitään ulkoista interventiota (mikä ei kuitenkaan tarkoita, että kieltäytyisin avusta jos sitä minulle tarjotaan) tai että olisin uhkaavasti luisumassa mihinkään pysyvään 'vikasietotilaan'; masennukseen ilman erityistä syytä tai ratkaisua.

Mikä on siis tämän olotila-raportin tarkoitus? Ehkäpä yritän rikkoa kuplan kirjoittamalla siitä, tai sitten huutelen, josko joku jolla on jokin terävä esine tulisi ja puhkaisi sen. Tiedä häntä. Sen tiedän, että tahdon olla avoin. Tahdon antaa selityksen sille, jos vaikutan jotenkin irtautuneelta tai eksyneeltä. Se johtuu siitä, että kärsin paikallisesta todellisuus/ulottuvuus vääristymästä joka voidaan ymmärtää kuplana ympärilläni.

Ready Phasers, Mr. Worf and get us out of here!

Raitoja Rakkaudesta?

Eräs tietty eräässä tietyssä toisessa[ :D ] blogissa vatvoo usein ihmisuhteitaan ja niihin suhtautumistaan lyriikoiden kera tahi niiden kautta. Inspiroiduin tästä listaamaan kappaleita joiden otteesta (näkemyksestä tms.) rakkauteen ja ihmissuhteisiin erityisesti pidän. Tiedä sitten mitä hyötyä tästäkin listasta on, mutta listojen vääntäminen on mukavaa ajankulua. Tässähän näitä:



CMX Kultanaamio
CMX Päivälintu (kuinka ennalta-arvattavaa :))
CMX Ei Koskaan
CMX Suurta Yötä Päin

J. Leskinen Pyhä Toimitus
J. Leskinen Musta Aurinko nousee
Monta esittäjää Smoke gets in your eyes
Snow Patrol Your all I have
Snow Patrol Hands Open

YUP Erinomaisia ihmislapsia
YUP Rakkaus on pesti hulluuteen

Varmasti niitä olisi enemmänkin mutta tuossa nyt ne jotka tulevat päälimmäisenä mieleen. Tulkitkaa miten tykkäätte (tai älkää tulkitko) :D :D

Uusi salainen paheeni:

MSNBC:n Keith Olbermannin Countdown pätkät, jotka suoraan sanottuna tuovat ahdistavan selkeästi esiin sen, kuinka kyseenalaista yhdysvaltalainen politiikka tällä hetkellä on.

Tässä linkki muutamaan mainioon kappaleeseen:

Uusin (28.2.): Jori Puska tapaa lehtimiehiä.
Obaman nimi vaaliaseena

6.12 : USA ja Iran tiedustelu

5.11 : Vesilautailusta

Mainio miekkonen, vaikkakin hieman polemisoiva. Lisää löytyy Youtubesta Keith Olbermannin nimellä. Kannattaa tutustua.

Takatalvi-Aikainen Kevät

Päässäni kohisee tuuli.
Räntä kastelee ajatusketjuni,
kylmiksi, liukkaiksi,
vaikeiksi käsitellä.
Pääni potee leutoa talvea.



Auringon kirkkaus,
lämpö.
Näitä kaipaan.
Haluan palata kevääseen,
siihen jonka jo juuri äsken
tapasin oveltani.



Hengitän rauhallisesti,
istun hiljaa,
tavoittelen kaikkea kaunista
sisälläni.
Kohmeisen roudan alla,
pelon riitteen läpi,
tuntuu vellova,
pirteä elämä.

Hymyni eivät enää maksa sielun kappaleita.

Lost and Confused?

Artikkeli tämän päivän The Indepentissä pysäytti minut paikoilleen. Kaikessa lyhykäisyydessään artikkelissa on kyse seitsemäntoista vuotiaan tytön ruumiin löytymisestä läheltä Bridgendin pikkukaupunkia, Eteläisessä Walesissa. Hänen on todettu hirttäytyneen metsässä josta hänet sitten myöhemmin löydettiin.

Mitä erikoista on 17-vuotiaan tytön itsemurhassa? Traagista kylläkin, mutta lopulta aivan liian tavallista. Jenna Parryn kuolema ei olisi sen kummallisempi ellei hän olisi 17. (!!) alle 30-vuotias nuori joka on ottanut oman henkensä Bridgendissä sitten tammikuun 2007. On vaikeaa käsittää, millainen tragedian noin 40 000 asukkaan Bridgendille on se, että 17 kaupungin nuorista kokevat elämänsä niin tyhjänä tai tuhoontuomittuna jotta ottavat hengen itseltään. Kuinka epätodelliselta elämä ja maailma voivatkaan tuntua kun esim. vanhempana joudut kohtaamaan sen ajatuksen, että et voi tuudittautua uskoon lapsesi hyvinvoinnista vaan sinun tulee vartioida häntä - häneltä itseltään.

Seitsemäntoista uhria, hieman yli vuodessa. Edes Suomessa, joka on itsemurhien kuninkuusmaa, yksikään yksittäinen kunta on tuskin koskaan joutunut vastaanvanlaiseen tilanteeseen. Tilanne tuntuu käsittämättömältä. On epäilty, että nuorilla on ollut 'Itsemurha-sopimus' tai 'kultti' joka on johtanut tähän tragediaa. Poliisi kuitenkin on vakuuttunut, että itsemurhilla(siis koko seitsemäntoista sarjalla, muutamilla keskenään kylläkin) ei ole suoraa yhteyttä ja minkäänlaisia todisteita sopimuksesta tai kulttitoiminnasta ei ole löydetty. Mutta mikä sitten selitykseksi?

Paikallinen poliisin erikoisyksikkö tutkii niinkutsutun 'Werther-effektin' mahdollisuutta. Werther-effekti saa nimensä Goethen teoksesta 'Nuoren Wertherin kärsimykset' jossa päähenkilö, nuori Werther, tappaa itsensä lopuksi sydänsurujen tähden. Kirjan ilmestymisen jälkeen 1774 raportoitiin sarja kirjan tapahtumien kaltaisia tilanteita jotka johtivat kirjan kieltämiseen lailla Saksassa.

Hämmentävää...Voisiko yksi itsemurha, 'inspiroida' muut seuraamaan ensimmäistä? Ensimmäinen itsensä surmannut, 18-vuotias Dale Crole, kuoli tammikuussa 2007. Seuraavat ottivat oman henkensä jo seuraavassa kuussa(Dale Crolesta seuraava, Dave Dilling oli Crolen ystävä ja häntä seurannut Thomas Davies tunsi molemmat). Siitä lähtien on hädin tuskin ollut kuukautta jolloin ei hirtettyä nuorta olisi löydetty Bridgendissä...Tosiaan, mainitsinko sen, että KAIKKI ovat päättäneet tappaa itsensä hirttämällä? Hirttäytyminen vaatii paljon päättäväisyyttä(Valmisteleminen vie aikaa, toteutus kestää ja ollakseen varmasti tappava on oltava huolellinen), ja siten on kiinnostavaa havaita että kaikki ikään ja sukupuoleen katsomatta ovat valinneet tämän tavan.

En aio väittää, että tilanteessa olisi jotakin hämärää. Tuskin, sillä kaikille surmille poliisi on löytänyt jonkin syyn jonka vuoksi voidaan kuvitella uhrin ottaneen hengen itseltään. Ei, enemmänkin minua alkoi kiinnostaa se mitä tämä monumentaalinen (sillä sellaiseksi jo mielestäni tätä voi kutsua!) tragedian kierre kertoo Brigdendin todellisuudesta ja elämästä siellä. Millainen täytyy paikan olla, että se ajaa 17 nuorta ottamaan hengen itseltään? Tai ehkä tämä tragedia-kierre on toisenlainen ilmentymä samasta yhteiskunnasta 'poisputoamisesta' joka aiheutti Jokelan tragedian viime vuonna. Se on varmaa, että jokin aiheuttaa pahoinvointia massiivisella mittakaavalla ja sellaisella intensiteetillä, että se ajaa ihmisiä tekemään dramaattisia ratkaisuja joilla on traagisia seurauksia. Olemmeko kohdanneet jonkin vielä tuntemattoman kauhun joka nousee modernista elämäntavastamme tai todellisen sellaisen puutteesta?

Aurinkoisena päivänä tyhjässä nyhjättyä...

Taas puoli kuuta kulunut, enkä ole saanut mitään kirjoitettua tähän blogiin. On kiinnostavaa huomata kuinka itsekriittinen sitä kykenee olemaan niinkin yksinkertaisen asian kuin omien tekstiensä julkaisun suhteen.

En ole koskaan uskonut kenenkään kirjoittavan vain itselleen. Ihmiset, jotka sanovat niin joko valehtevat tai eivät ole ajatelleet asiaa loppuun asti. Jos tallentaa ajatuksiaan paperille, on nähdäkseni oltava edes alitajuinen tarve siihen, että joku toinenkin tulee ne joskus lukemaan. Siksi vähäpätöisimmätkin tekstit talletetaan 'jälkipolville' , 'jotain toista, parempaa aikaa varten' tai koska 'ne tultaisiin ymmärtämään väärin'. Jos aidosti ei tuntisi tarvetta kommunikoida ajatustaan toiselle, miksi kirjoittaa ylipäätään, onhan kirjoittaminen vain yksi tapa kommunikoida toiselle muiden joukossa. Jos siis teksti on tarkoitettu luettavaksi, miksi sen julkaiseminen on niin helvetin vaikeaa ?

En tiedä. Useasti tuntuu siltä, että periaatteessa minulla ei ole mitään tekstieni lukemista vastaan mutta en päädy esittämään niitä kenellekkään. Ajatus, joka omassa päässä tuntui jotenkin arvokkaalta, oivaltavalta tai yksinkertaisesti kauniilta tuntuu kirjoitettuna luettavaksi typerältä, kopioidulta tai yksinkertaisesti lattealta. Asiat joista esimerkiksi ajattelen kirjoittavani tähän blogiin, päätyvät useinmiten unohduksen syövereihin ilman että niille olisi suotu edes mahdollisuutta päätyä tekstiksi. Olen ajatuksien julma teurastaja.... :)

En ole varma mitä haen sillä mitä juuri kirjoitin. Kenties yritän selittää niille, jotka tätä saattavat lukea miksi heillä on niin kovin harvoin uutta luettavaa. Ehkä tunnustamalla heikkouteni, yritän manata esiin jotakin jolla murtaa itsekriittisyyteni. Tai kenties tämän tekstin tarkoitus on täyttää tyhjä tila, jotta en tuntisi itseäni niin turhaksi tämän toiminnan suhteen. Itseasiassa, tarkemmin ajateltuani, minua huvittaa rajattomasti tämän tekstin täysin itseäänruokkiva paradoksaalius. Kirjoittaa nyt siitä, että ei kykene kirjoittamaan...

Ehkä on siis lopetettava tämä ennenkuin tikahdun omaan nerokkuuteeni....

Ehkäpä lopuksi jotain tunnustuksellista, jotta voitaisiin sanoa, että tälläkin kaikella oli merkityksensä:

Olen surullinen. Koen kaikenkattavaa avuttomuutta ja olen ymmälläni. En itseni vuoksi vaan toisen. Ajatusketju jonka tarkoitus on ratkaista ongelmani palaa aina alkupisteeseen, odottavaan avuttomuuteen. Siispä valehtelen itselleni ja kuvittelen muutoksen merkkejä jotta voisin uskoa siihen mitä yritän tehdä.

'For once I want to be the car crash
Not always just the traffic jam
Hit me hard enough to wake me
And lead me wild to your dark roads '

-Snowpatrol: Headlights on Dark Roads-

Muutoksia

Poistin sinut tänään listalta
ihmisistä joille toivottaa hyvää joulua.
Lisäsin sinut tänään listalle
ihmisistä joita en saa menettää.

Mietin tämän seurauksia,
katsellen ulos kylmään.
Elämä on muistuttanut
sellaista säätä kuin tänään.
Useammin kuin uskallan muistaa
tai myöntää muistavani.

Päähäni sattuu mutta..

Maailma on kirkkaampi.

Myrkyllisistä huulista ja niiden sietämisestä...

Legendan mukaan feodaali japanissa kukoisti pelätty, pääosin naisista koostunut, salamurhaajien ryhmittymä. Japanin suurmiehet pelkäsivät näitä naisia erityisesti siksi, että he toteuttivat murhansa hyvin huomaamattomasti ja käyttivät siihen hyvin tuskallista ja peruuttamatonta keinoa, pallokalan myrkkyä. Pallokalasta saattava myrkky on erittäin voimakasta ja jo mikroskooppiset määrät sitä aiheuttavat tuskallisia kouristuksia ja vaikuttavat lamaannuttavasti hermostoon. Lähes kaikille tuttua triviaa on varmasti se, että pallokala on erittäin suuri herkku japanissa mutta erittäin vaikeaa valmistaa. Pienikin viilto väärään kohtaan kalaa valmistuksen aikana aiheuttaa aterioitsijan varman kuoleman.

Tapa jolla naiset myrkyttivät uhrinsa, oli se seikka joka valoi kauhua heidän potentiaalisiin uhreihinsa. Tarinan mukaan he punasivat huulensa seoksella johon oli sekoitettu pallokalan myrkkyä ja näin heidän suudelmansa muodostuivat kirjaimellisesti kuoleman suudelmiksi. Se, että he itse vaikuttivat olevan immuuneja myrkylle lisäsi heidän maineenseensa yliluonnollisen vivahteen. Tosia asiassa heidän vastustuskyvylleen on hyvin luonteva selitys. Useiden vuosien ajan naiset altistivat itsensa hyvin laimeille ja pienille määrille pallokalan myrkkyä. Tämä varmasti oli tuskallista ja jätti pysyviä hermostollisia sekä elimellisiä vaurioita, mutta ajan kuluessa he kykenivät nostamaan myrkyn vahvuutta ja määrää kunnes lopulta kykenivät vastustamaan normaalisti ihmiselle tappavia määriä. He siis kykenivät vastustamaan huulipunansa myrkkyä ja lopulta surmata uhrinsa yksinkertaisella suudelmalla tämän huulille. Tämä siis on legendaa, mutta...

Ihmiskehon siedättäminen moniin myrkkyihin onnistuu. Helpoin ja tutuin esimerkki tästä on alkoholi. Alkoholin suurkuluttajat tulevat ajanmittaan sen vaikutuksille niin vastustuskykyisiksi että yksinkertaisen humalatilan aikaansaamiseksi alkoholia tulee kuluttaa suuria määriä. Lievissä allergia tapauksissa taas, ihmistä voidaan siedättää allergeenin suhteen jolloin hänen kehonsa vähitellen tottuu haitallisena pitämäänsä aineeseen ja ärsytysreaktiot lievenevät tai häviävät kokonaan. Selvitäkseen ihmiskeho on loppujen lopuksi altis sietämään monenlaisia haitalliseksi kokemiaan elementtejä ympäristössään...

Entäpä kun toinen ihminen on toiselle myrkyllinen? Toisen läheisyys tai mikään merkittävämpi kontakti aiheuttaa voimakkaita reaktioita joista jotkut johtavat jopa fyysisen tilan epätasapainoon. Mitä tehdä?

Minä olen päättynyt siedätykseen. Olen todennut olevani tavalla tai toisella eräälle läheiselleni 'myrkkyä'. Kuten yllä, reaktiot läheisyyteeni ovat ajoittain jopa dramaattisia intensiteetissään ja kattavuudessaan. Itsekkäistä, vaikkakin hyväntahtoisista motiiveista etäisyys tai kontaktin katkaisu ei ole vaihtoehto joten jäljelle on jäänyt ainoastaan, siedättäminen.

Siedättäminen sosiaalisessa kontekstissa toimii annostelemalla itseään sopivissa määrin, siten että toisen myrkytys oireet jäävät ohimenevien pahoinvointi, lamaantumis ja todellisuuden havainnointikyvyn menetyksen tasolle. Prosessi vaatii kärsivällisyyttä ja varovaisuutta. Kiirehtiminen aiheuttaa helposti, että annokset suurenevat ja niiden annostelutiheys pienenee siten, että lopputuloksena on vakava myrkytystila. Siedätys vaatii myös varovaisuutta, sillä vaikka annokset ovat pieniä niillä saattaa olla odottamattomia vaikutuksia. Lopputuloksen pitäisi olla kuitenkin kaiken tämän arvoinen. Mutta onko se?

Nopeasti ajateltuna, ajatus tämän kaltaisesta itsensä siedättämisestä toisen suhteen saattaa jopa kuulostaa hellyyttävältä ja hupsulta idealismilta. Mutta onko se tosiaan niin oikein, kuin se kuulostaa? En kirjoita tätä osoittaakseni epäröintiä toimintani suhteen, sillä kuten aiemmin mainittua olen lähtenyt siihen täysin itsekkäistä syistä ja jonkin vääjäämättömyyden lain mukaan koen olevani siinä jo liian pitkällä lopettaakseni. Syy, miksi lähden pohtimaan tätä nyt ja tällä tavoin on, että tahtoisin pohtia tälläisen toiminnan oikeutusta ylipäätänsä. Voiko toiminta joka hallitusti ja (jollakin skaalalla) vähäisesti satuttaa, vaikka kuinka hyvien tarkoitusperien takia, olla oikeutettua? Pyhittääkö siis tarkoitus jälleen kerran keinot?

Ajatus välähti päähäni eilen (tai kenties aikaisin tänä aamuna, en ole varma ajasta) kun huomautettuani siedätettävälleni jotakin humoristista siedätys-projektistani, hän vastasi jotenkin tähän tapaan: 'Enemmän tämä kidutukselta tuntuu'. Vaikka komentti tuli kepeästi ja naurahduksen saattelemana, jysähti sen aiheuttamat konnotaatiot mieleeni kipeästi. Mikä on oikeutukseni kaikkeen tähän? Onko itsekäs tarve olla toisen lähellä tarpeeksi? Onko mahdollinen lopputulos, positiivisempi kokemus minun läheisyydestäni, kaiken sen kivun ja ahdistuksen arvoista? Jatkuva altistuminen pallokalan hermomyrkylle aiheutti varmasti japanilaisille salamurhaaja neitokaisille mitä tuskallisempia seurauksia aina yksinkertaisista halvaantumisista tuskallisiin hermostosärkyihin; oireita jotka olivat korkea hinta kyvystä tappaa huomaamatta ja äänettä. Mikä mahtaakaan olla oman siedätys projektini hinta?

En tosiaan osaa sanoa. Vielä, sillä projektini jatkuu epäilyistäni huolimatta ja ehkäpä joskus me saamme selvän....

Voitokasta moraalinkohotusta

Olen selviytyjä.

Tajusin tämän juuri toissa päivänä. Olen tajunnut, että minkälaisiin ongelmiin ikinä pääni minut ajaa, tulen selviytymään niistä. Olen jo kauan hakannut tietä ulos mieleni heteiköistä ja oletin aina, että kun valo alkaa kajastamaan viimeisten lehvästöjen välistä, tuntisin helpostusta. Mutta ei.

Olen selviytyjä, HA!

Olen pääni villien erämaiden Davy Crockett, Karhu-Adams ja Korpisoturi yhdessä ja samassa pakkauksessa. Nauran vaaroille, joita erämaat heittävät eteeni, alan tuntea erämaiden takapolut kuin omat taskuni ja villien heteikköjen synkät pedot ovat nyt saaliitani. Mikään mitä erämaa heittääkään eteeni ei lannista minua lopullisesti.

Olen Voittaja !

Tietysti tämä kaikki on triumfalistista propagandaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi hyödytöntä, ehei! Sillä on hyötynsä motivoidessaan elämään, ylentäessään saavutuksia ja vastustaessaan niitä synkkiä pitkiä hetkiä jolloin sekuntit nielevät ikuisuuksia.

Olen Selviytynyt.

Tiedän, että synkkiä hetkiä tulee olemaan....aina. Tiedän, että tulen selviämään niistä. Tiedän myös, että en kykenisi siihen ilman ihmisiä ympärilläni jotka eivät jätä jälkeensä. Kiitos siitä jokaiselle...

Tämän haluankin kirjoittaa erikseen jotta se tulisi selväksi:

Ketään ei jätetä, kuulitko? Ketään ei jätetä.... :D :D