Pakonomaista seesteisyyden glorifiointia

Ensimmäistä kertaa yksin uudessa työpaikassani. Hiljainen ilta, ei liikennettä, ihmisiä tai hälinää. Nettiradio puskee ilmoille bluessia ja kantria. Olo on äärimmäisen seesteinen. En tiedä oikeastaan mistä kirjoittaisin, olo oli vain sellainen, että pitää yrittää kirjoittaa jotain.

Seesteisyyteni on kummallista. Aina kun sitä ilmenee, ilmenee myöskin tarve ilmaista sitä kova-äänisesti julkisessa foorumissa (täällä tai jossain muualla). Tarve juhlistaa ja glorifioida sitä, nauraa menneelle ahdistukselle on, paradoksaalista kyllä, pakonomainen. Tiedä sitten, johtuuko tästä sitten se mikä vaikuttaa seuraavan jokaista tälläistä seesteisyyden julistamista, eli sen kaiken kaikkoaminen jonnekin mieleni hämäriin. Pääni alkaa taas vittuilla minulle ja syyllisyyden/ahdistuksen pirun riehunta kuuluu jo mieleni eteisessä. Heti osoitettuani olevani seesteinen ja oloni olevan hyvä, se kaikki haihtuu eetteriin. Seesteisyyteni on itsetuhoisaa sorttia.

Kylmää kahvia (ja pannussa pitkään seisonutta). Kenny Rogersin 'The Gambler' soi. Ilmeisesti lähestyn jotakin täyttymyksen tai sielullista sovituksen hetkeä sillä oloni on hyvä. Katharsis vaiko yksinkertaista tympääntymistä...?

Tässä tekstissä ei ole sisältöä. Sen tehtävänä oli täyttää kirjoittamisen tarve ja nyt se on täytetty. Näkekää siinä mitä ikinä tahdotte.