Olla hiljaa...ja niin mitä?

Olen viime päivinä joutunut kohtaamaan paljon vaikenemista. Minulle on vaiettu päin naamaa asioista joita olen pitänyt arvokkaina ja selvittämistä tarvitsevina. Olen myös joutunut kohtaamaan sen surumielisen katseen joka vaikenemista saattelee ja tuntenut itseni ääliöksi kun en ymmärrä joustaa.

Miksi vaikenemisen sietäminen on niin vaikeaa? Miksi, minä joka pidän itseäni kärsivällisenä ja ymmärtäväisenä ihmisenä härnään ja tönin toista ainoastaan siksi että hän ei osaa vastata? Mitä loppujen lopuksi haluaisin kuulla tai mitä sen kuuleminen jonka jo suurimmalti osin tiedän kertomattakin muuttaisi? Miksi yhtäkkiä puheesta on tullut hiljaisuutta arvokkaampaa?

Tähän asti minulla on ollut vaikenemiseen hyvin ongelmaton suhde. Olen aina pitänyt varovaista hiljaisuutta parempana vaihtoehtona kuin uhkarohkeaa puhumista. Ihailen ihmisiä jotka kykenevät vaikenemaan silloinkin kuin selittämisen tarve on lähes pakottavaa. Mielestäni eräs ihailtavimmista kyvyistä ihmisellä on kyky kommunikoida sanomatta sanaakaan. Lyhyesti sanottuna, vaikeneminen on ollut kultaa.

Vaan ei nyt. Olemme puhuneet erään ihmisen kanssa viime aikoina paljon. Asioista joilla on merkitystä meille molemmille ja joiden lataus ei ole missään mielessä vähäinen. Asioista joiden käsittelyssä olisin aiemmin suosinut hiljaisuutta puheen sijaan. Nyt olen kuitenkin löytänyt itseni äänestä, lähes varottamana ja kumppanini on se, joka vaikenee. Vaikenee, koska ei kykene puhumaan. Ja vasten kaikkia odotuksia, tämä aiheuttaa minussa tuskastumista.

Tuskastun ja en oikeastaan ymmärrä miksi. Mikään ei ole muuttunut; mielipiteeni vaikenemisesta ovat täsmälleen samat kuin ennenkin enkä koe että jään jostakin elintärkeästä informaatiosta paitsi. Minulla ei siis ole syytä eikä siten oikeuttakaan tuskastua. Mistä siis on kyse?
En todellakaan osaa sanoa ja se tuskastuttaa minua lisää. Lisäksi se saa minut tuntemaan itseni ääliöksi. Olen saanut itseni kiinni verekseltään pikkumaisuudesta ja se nolostuttaa. Ainoa asia jonka voin tehdä tässä tilanteessa on jäädä pohtimaan tätä uutta havaintoani ja pahoitella, että en ole kyennyt toimimaan siten kuin olen odottanut toisten tekevän.

Pahoitteluni.

Sanoja ja veneitä

'I don't quite know
How to say
How I feel

Those three words
Are said too much
They're not enough'

-Snowpatrol, Chasing Cars-

Olen viime aikoina päätynyt miettimään sanoja, niiden merkitystä ja ennen kaikkea niiden vaikutuksia. Tulin siihen tulokseen, että vaikka olen aina kokenut miettiväni sanomisiani tarkemmin useimmat ympärilläni olevat, se ei ole verrattavissa siihen kuinka tarkkaan olen niitä pohtinut näinä kuluneina lähiviikkoina.

Sanat ja niistä muodostuvat lauseet ovat minulle tällä hetkellä kuin sirot puiset veneet veneentekijälle. Ne vaativat paljon työtä jotta ne liukuisivat veden pinnalla vaivattomasti, eivätkä tempoilisi vaan tottelisivat ohjaajansa lähes ajatuksen nopeudella. On melko helppoa rakentaa vene joka näyttää kauniilta ja sirolta, mutta tosipaikan tullen käyttäytyy kuin vikuroiva hevonen joka enemmin saattaa ohjaajansa vaaraan kuin toiselle rannalle. Todellista taitoa vaatii sisällyttää kaikki tahdotut ominaisuudet kauniiseen muotoon ja saada kokonaisuus toimimaan. Minä olen kokenut itseni viimeaikoina 'veneentekijäksi' ja olen yrittänyt rakentaa kaunista 'venettä'. Jokainen sana on tullut punnituksi ja tarkastetuksi siltä varalta että siinä on virheitä tai heikkouksia. Jokainen lause tehty samalla tinkimättömällä ammattitaidolla...no käsitätte kuitenkin varmasti pointtini. On sanottava että tämä on vaatinut kaiken taitoni ja epäilen vahvasti olenko onnistunut tekemään mitään siedettävää...

Siitä huolimatta, tämä on ollut kuitenkin opettavaista, se on myönnettävä. Jaan erään huomioni tässä joka liittyy muuten tämän tekstin alussa löytyvään lainaukseen. Olen huomannut että en osaa käyttää sanaa 'rakkaus' enkä osaa suhtautua sen käyttöön. Rakkaus on aina ollut varattuna sanavarastossani, johonkin määrittelemättömän merkittävän tunne-elämyksen kuvailuun josta johtuen kriteerit joita 'rakkaus' sanan käyttö vaatii ovat nousseet lähes tavoittamattoman korkealle.
Olen pitänyt näkemystäni aina oikeana ja perustellut sitä aina huomiollani kuinka 'rakkautta tunnustetaan aivan liian heppoisin perustein ja se menettää merkityksen. Se muuttuu sanaksi sanojen joukossa'. Olen ollut kovin tyytyväinen näkymykseeni ja kokenut tekeväni oikeutta tälle tunteiden 'perimysteerille'.

Mutta...

kuten kovin usein ylpeys on käynyt lankeemuksen edellä. Jatkaakseni veneentekijä metaforaani, olen kohdannut ongelmia rakentamisessa. Olen rakentanut venettä ja pyrkinyt saamaan siitä kauneimman ja virtaviivaisimman mitä kyvyilläni on mahdollista rakentaa. Mutta jotakin puuttuu...työkalu tai materiaali...Itseasiassa tiedän mitä se on, mutta pelkään käyttää sitä. Se hienointa, sileintä puuta jota tiedän ja samaan aikaan paras työkalu jonka olen koskaan tavannut. Ainoa ongelma on se, että olen sulkenut sen vuosia sitten kaappiin käyttämättömänä sitä 'erityistä tilaisuutta' varten. Se on lojunut käyttämättömänä, ja itsetyytyväisenä olen odottanut tilaisuutta jolloin käyttää sitä. Nyt kun tarvitsisin sitä, ainoa asia mihin pystyn on tuijottaa kaappia ja miettiä mistä ihmeestä saan rohkeuden tarttua sen sisältöön. Halu hallita kaapin sisältö on kova mutta pelkään syvästi pilaavani jotain tai käyttäväni löytämäni välineitä väärin. Minulla on siis ongelma...

On varmasti parempi lopettaa vertaus tähän nyt kun se mielestäni on vielä osuva. Toivottavasti se on myös lukijalle selkeä, tai sitten tässäkin veneessä on rakennevika. :)