Legendan mukaan feodaali japanissa kukoisti pelätty, pääosin naisista koostunut, salamurhaajien ryhmittymä. Japanin suurmiehet pelkäsivät näitä naisia erityisesti siksi, että he toteuttivat murhansa hyvin huomaamattomasti ja käyttivät siihen hyvin tuskallista ja peruuttamatonta keinoa, pallokalan myrkkyä. Pallokalasta saattava myrkky on erittäin voimakasta ja jo mikroskooppiset määrät sitä aiheuttavat tuskallisia kouristuksia ja vaikuttavat lamaannuttavasti hermostoon. Lähes kaikille tuttua triviaa on varmasti se, että pallokala on erittäin suuri herkku japanissa mutta erittäin vaikeaa valmistaa. Pienikin viilto väärään kohtaan kalaa valmistuksen aikana aiheuttaa aterioitsijan varman kuoleman.
Tapa jolla naiset myrkyttivät uhrinsa, oli se seikka joka valoi kauhua heidän potentiaalisiin uhreihinsa. Tarinan mukaan he punasivat huulensa seoksella johon oli sekoitettu pallokalan myrkkyä ja näin heidän suudelmansa muodostuivat kirjaimellisesti kuoleman suudelmiksi. Se, että he itse vaikuttivat olevan immuuneja myrkylle lisäsi heidän maineenseensa yliluonnollisen vivahteen. Tosia asiassa heidän vastustuskyvylleen on hyvin luonteva selitys. Useiden vuosien ajan naiset altistivat itsensa hyvin laimeille ja pienille määrille pallokalan myrkkyä. Tämä varmasti oli tuskallista ja jätti pysyviä hermostollisia sekä elimellisiä vaurioita, mutta ajan kuluessa he kykenivät nostamaan myrkyn vahvuutta ja määrää kunnes lopulta kykenivät vastustamaan normaalisti ihmiselle tappavia määriä. He siis kykenivät vastustamaan huulipunansa myrkkyä ja lopulta surmata uhrinsa yksinkertaisella suudelmalla tämän huulille. Tämä siis on legendaa, mutta...
Ihmiskehon siedättäminen moniin myrkkyihin onnistuu. Helpoin ja tutuin esimerkki tästä on alkoholi. Alkoholin suurkuluttajat tulevat ajanmittaan sen vaikutuksille niin vastustuskykyisiksi että yksinkertaisen humalatilan aikaansaamiseksi alkoholia tulee kuluttaa suuria määriä. Lievissä allergia tapauksissa taas, ihmistä voidaan siedättää allergeenin suhteen jolloin hänen kehonsa vähitellen tottuu haitallisena pitämäänsä aineeseen ja ärsytysreaktiot lievenevät tai häviävät kokonaan. Selvitäkseen ihmiskeho on loppujen lopuksi altis sietämään monenlaisia haitalliseksi kokemiaan elementtejä ympäristössään...
Entäpä kun toinen ihminen on toiselle myrkyllinen? Toisen läheisyys tai mikään merkittävämpi kontakti aiheuttaa voimakkaita reaktioita joista jotkut johtavat jopa fyysisen tilan epätasapainoon. Mitä tehdä?
Minä olen päättynyt siedätykseen. Olen todennut olevani tavalla tai toisella eräälle läheiselleni 'myrkkyä'. Kuten yllä, reaktiot läheisyyteeni ovat ajoittain jopa dramaattisia intensiteetissään ja kattavuudessaan. Itsekkäistä, vaikkakin hyväntahtoisista motiiveista etäisyys tai kontaktin katkaisu ei ole vaihtoehto joten jäljelle on jäänyt ainoastaan, siedättäminen.
Siedättäminen sosiaalisessa kontekstissa toimii annostelemalla itseään sopivissa määrin, siten että toisen myrkytys oireet jäävät ohimenevien pahoinvointi, lamaantumis ja todellisuuden havainnointikyvyn menetyksen tasolle. Prosessi vaatii kärsivällisyyttä ja varovaisuutta. Kiirehtiminen aiheuttaa helposti, että annokset suurenevat ja niiden annostelutiheys pienenee siten, että lopputuloksena on vakava myrkytystila. Siedätys vaatii myös varovaisuutta, sillä vaikka annokset ovat pieniä niillä saattaa olla odottamattomia vaikutuksia. Lopputuloksen pitäisi olla kuitenkin kaiken tämän arvoinen. Mutta onko se?
Nopeasti ajateltuna, ajatus tämän kaltaisesta itsensä siedättämisestä toisen suhteen saattaa jopa kuulostaa hellyyttävältä ja hupsulta idealismilta. Mutta onko se tosiaan niin oikein, kuin se kuulostaa? En kirjoita tätä osoittaakseni epäröintiä toimintani suhteen, sillä kuten aiemmin mainittua olen lähtenyt siihen täysin itsekkäistä syistä ja jonkin vääjäämättömyyden lain mukaan koen olevani siinä jo liian pitkällä lopettaakseni. Syy, miksi lähden pohtimaan tätä nyt ja tällä tavoin on, että tahtoisin pohtia tälläisen toiminnan oikeutusta ylipäätänsä. Voiko toiminta joka hallitusti ja (jollakin skaalalla) vähäisesti satuttaa, vaikka kuinka hyvien tarkoitusperien takia, olla oikeutettua? Pyhittääkö siis tarkoitus jälleen kerran keinot?
Ajatus välähti päähäni eilen (tai kenties aikaisin tänä aamuna, en ole varma ajasta) kun huomautettuani siedätettävälleni jotakin humoristista siedätys-projektistani, hän vastasi jotenkin tähän tapaan: 'Enemmän tämä kidutukselta tuntuu'. Vaikka komentti tuli kepeästi ja naurahduksen saattelemana, jysähti sen aiheuttamat konnotaatiot mieleeni kipeästi. Mikä on oikeutukseni kaikkeen tähän? Onko itsekäs tarve olla toisen lähellä tarpeeksi? Onko mahdollinen lopputulos, positiivisempi kokemus minun läheisyydestäni, kaiken sen kivun ja ahdistuksen arvoista? Jatkuva altistuminen pallokalan hermomyrkylle aiheutti varmasti japanilaisille salamurhaaja neitokaisille mitä tuskallisempia seurauksia aina yksinkertaisista halvaantumisista tuskallisiin hermostosärkyihin; oireita jotka olivat korkea hinta kyvystä tappaa huomaamatta ja äänettä. Mikä mahtaakaan olla oman siedätys projektini hinta?
En tosiaan osaa sanoa. Vielä, sillä projektini jatkuu epäilyistäni huolimatta ja ehkäpä joskus me saamme selvän....
