'This Charming Man'

Viime aikoina olen kuunnellut paljon Hectoria,The Smithsiä sekä Morrisseytä. Minulla on myös ollut tarve asettua asumaan 60-luvun Lontooseen. Sen ollessa mahdotonta tahtoisin asumaan 70-luvun Lontooseen mutta senkin ollessa mahdotonta hyppäsin tarpeessani nykypäivän Lontooseen, koska 80/90-lukujen lontoot eivät tunnu hyvältä idealta.

Tahtoisin asua sumuisessa suurkaupungissa, jossa on syksy koko vuoden. Tahtoisin että asunnossani olisi sillä tavoin kylmä ja kostea, että joutuisi käyttämään villapaitaa ja tohveleita. Juuri sopivasti, tiedättehän. Haluaisin nähdä ikkunastani katujen kadut, kaduilla miehiä ja naisia trensseissä puskemassa läpi sumun ja tuulen. Seisoisin ikkunassani, päälläni paksu tummansininen merimiesvillapaita ja jalassani erinomaisen lämpimät tohvelini. Kädessäni tietysti iso savimuki täynnä höyryävää teetä maidolla.

Radiossa pitäisi soida John Peel show ja BBC Radio ONE pitäisi tuntua ikkunalta uuteen, toiveikkaampaan tulevaisuuteen. Television pitäisi olla mustavalkoinen ja täynnä herttaisen konservatiivisia tv-kasvoja. Niitä voisi kuunnella, hiljaa itsekseen puistellen päättään heidän jorinalleen.

Taloni olisi punaisista tiilistä tehty, niinkuin kaikki sen naapuritkin. Kadunvierukset täynnä seinä seinässä toisissaan kiinniolevia tiilitaloja. Pihatie kuuluisi olla päällystetty kalkkikivi soralla. Juuri sellaisella, joka valuttaa rasvattoman maidon väristä vettä sateella. Sillä pihalla pitäisi seistä kaunis Jaguar Mk. II ehkäpä vuosimallia -64 tai -65. Viininpunainen, mustalla katolla ja tupakanruskealla sisustuksella. Sellainen kuin Morsella.

Paikalliseeni olisi vain sata metriä tai hieman enemmän. Se olisi nimetty 'King's Headiksi' tai 'The Swaniksi' ja sieltä saisi erinomaista ale-olutta ja se tulisi pumppuhanasta koska ääliömäisiä hiilihappopaineella toimivia systeemejä ei kunnon paikoissa käytetä. Paikan pitäjä olisi Roger tai Will ja nurkkapöytä ikkunan vieressä olisi aina vapaa. Roger tai Will pitäisi päivän Timesin viikattuna minua varten. Istuisin iltaisin pöydässäni rakkaitten ystävieni kanssa ja keskustelisimme kaikesta siitä ylevästä jota olemme tehneet ja tekemässä sekä kuinka olemme ylpeitä siitä mitä olemmekaan elämässämme saavuttaneet. Tietysti silloin tällöin eksyisimme herttaisen harmittomiin aiheisiin, jalkapalloon tai west endin uusimpaan ensi-iltaan.

Pubin mennessä kiinni, ulkona olisi kirkas, pakkasen kynnyksellä horjuva yö tai sellainen sumuinen yö jossa katuvalot muodostavat pehmeitä valokeriä. Kävelisin kotiin, kääriytyisin paksuihin vällyihin ja nukahtaisin hymyillen. Odottaisin seuraavaa aamua, jolloin tämä kaikki hyvä jatkuisi.




Miksi kirjoitin edellisen? Tahdoin ehkäpä sanallistaa jollakin tapaa sen mistä usein tulee esille vain väläyksiä. Se mikä on huvittanut ystäviäni vuosia. Samalla kertaa kyse on ironisesta katsauksesta ideaaliin elämääni mutta myöskin katsaus on kyyneliä synnyttävän vakava.

Mitä opimme? Ehkäpä, että olen syntynyt useita vuosikymmeniä liian myöhään. Tai sen ,että minun olisi kuulunut syntyä siihen todellisuuteen joka elää ainoastaan John Le Carren, Len Deightonin ja P. D. Jamesin novelleissa.

Hyvää syksyä kaikille.

Kitisevä purkaus

Avoimen yliopiston tentti-ilmoittautumis lomake netissä sai minut tänään raivon partaalle. Kitiseviä uhkaus tekstejä epätäydellisten tai myöhästyneiden ilmoitusten varalta yhdistettynä vapaata assosiaatiota käyttävään lomakkeeseen jonka intuitiivisuus lähenteli latinankielistä leivänpaahtimen korjauskirjaa (täysin fiktionaalinen teos, muuten). Asia tuskin oli tunnepurkaukseni arvoinen. Silti se joutui sen kohteeksi.

Raivostun nykyään mitättömille asioille. Kokemattomille/röyhkeille kuskeille liikenteessä, Jonkun nuoren, innokkaan vaalitoimittajan jutustelulle radiossa, yliopiston byrokratioille, itselleni jne.... Elän päiväni sormi ikäänkuin koko ajan liipaisimella.

Tämä saattaisi olla näyttävää, tunteikasta, palavasieluista raivoa epäkohtia kohtaan. Mutta kun se ei ole. Se on kitisevää, ponneton, tarpeetonta ja ympäristölle rajattoman rasittavaa. Olen menettänyt positiivisen suhtautumisen mihinkään idealistiseen, periaatteelliseen tai hyväntahtoiseen, näin ainakin koen. Idealismi vaikuttaa typerältä naivismilta tai vaaralliselta askeleelta fanaattisuuteen. Periaatteellisuus kunnioitettavalta mutta typerältä. Hyväntahtoisuus taas on vain markkinataloudellista palvelusten vaihtoa. Voi, kuinka ihastuttattavan kauhistuttava kusipää minustakin on kehkeytynyt. Läheiseni varmasti kiljuvat onnestaan, kun saavat olla minunlaisen paskan tovereita.

Täällä sitä taas ollaan. Pohjalla. Suuntana taas ylöspäin, heti kun tämän vitun vuoristorata taas suvaitsee lähteä liikkeelle. Tällä nimenomaisella hetkellä oloni kiteytyy seuraavaan lauseeseen:

'Life is a long wait for death'

Pahoitteluni niille jotka minusta joutuvat kärsimään. Kiitokset niille jotka jaksavat kärsiä.

Aurinkoisesta syyspäivästä....

Laiskanpulskea kissa makaa auringossa,
näyttää tärkeältä,
siinä aidalla se lojuu ja katselee minua.

'Jatka matkaasi!'
sen katse sanoo.
'Häiritset elämääni,
laiskanpulskeaa, täyteläistä'
se tuhahtaa katsellaan.

Ei se jaksa, ei se viitsi.
Silti se nauttii, enemmänkin.
Se VIIHTYY siinä,
elämässään.

Jätän kissan viihtymään,
jatkan matkaa kylmissäni.
Kissa,
tuo kyltymätön ketku,
jää nauttimaan laiskanpulskeana auringostaan.

Lapsekasta syksyä :)

Pakonomaista seesteisyyden glorifiointia

Ensimmäistä kertaa yksin uudessa työpaikassani. Hiljainen ilta, ei liikennettä, ihmisiä tai hälinää. Nettiradio puskee ilmoille bluessia ja kantria. Olo on äärimmäisen seesteinen. En tiedä oikeastaan mistä kirjoittaisin, olo oli vain sellainen, että pitää yrittää kirjoittaa jotain.

Seesteisyyteni on kummallista. Aina kun sitä ilmenee, ilmenee myöskin tarve ilmaista sitä kova-äänisesti julkisessa foorumissa (täällä tai jossain muualla). Tarve juhlistaa ja glorifioida sitä, nauraa menneelle ahdistukselle on, paradoksaalista kyllä, pakonomainen. Tiedä sitten, johtuuko tästä sitten se mikä vaikuttaa seuraavan jokaista tälläistä seesteisyyden julistamista, eli sen kaiken kaikkoaminen jonnekin mieleni hämäriin. Pääni alkaa taas vittuilla minulle ja syyllisyyden/ahdistuksen pirun riehunta kuuluu jo mieleni eteisessä. Heti osoitettuani olevani seesteinen ja oloni olevan hyvä, se kaikki haihtuu eetteriin. Seesteisyyteni on itsetuhoisaa sorttia.

Kylmää kahvia (ja pannussa pitkään seisonutta). Kenny Rogersin 'The Gambler' soi. Ilmeisesti lähestyn jotakin täyttymyksen tai sielullista sovituksen hetkeä sillä oloni on hyvä. Katharsis vaiko yksinkertaista tympääntymistä...?

Tässä tekstissä ei ole sisältöä. Sen tehtävänä oli täyttää kirjoittamisen tarve ja nyt se on täytetty. Näkekää siinä mitä ikinä tahdotte.

Tuloksia

Ne jotka tätä blogia koskaan jaksavat seurata tietävät, että olen hakenut yliopistollisiin opintoihin. Jännitys on nyt ohi! Hylättyä kolisi sisään, että kajahtelee vielä ensi viikollakin!!

Pettymys on katkera, mutta toisaalta kovin tuttu ja siten helpohko sietää. Joskus sitä mietii miksi sitä viitsii. Sisäänpääsy pisteet olivat 58 ja lähdin 24 pisteellä. Tarkemmin siis, päästäkseni sisään olisin saanut ainoastaan menettää kaksi pistettä 36 pisteen kokeessa... Sain kokoon vähäiset 47 pistettä. Eli ei mitenkään rimaa hipoen sitten jääty rannalle. Laiva oli suurinpistein toisella rannalla kun ponnistin... No se siitä

Selkeästi epäonnistuminen on mukavaa; silloin ei jää 'jossitteluun' varaa. Ihan selkeästi en ollut tarpeeksi hyvä, se siitä, kiitos osallistumisesta, parempi onni uusissa haasteissa ja silleen.

Eh, ehkä on parempi lopettaa blogin kirjoittaminen katkerana ja humalassa... Voi vielä vaikuttaa säälittävältä.........

Melua Tyhjästä

Nyt on toinen päivä valintakokeiden jälkeen. Oloni on tyhjä, väsynyt ja en koe pääseväni irti prosessista joka on hallinnut elämääni puolen vuoden ajan. Koen turhaumaa, tappion karvautta ja ärsyyntymistä vaikka minkäänlaista tulosta ei ole edes saatavilla. Ottaen vielä huomioon, että en koe epäonnistuneeni kokeessa, fatalistinen asenteeni on yhä säälittävämpi.

En ilmeisesti ole kovin hyvä toimimaan paineen alla, tai sitten vain nyt painetta on kasaantunut yksinkertaisesti liikaa. On omia ja muiden (ainakin koettuja) odotuksia, lamaantunut elämänkehitys johon haluaisi saada piristysruiskeen ja muutamia harvinaisia onnistumisenkokemuksia lähiajoilta joille tahtoisi saada jatkoa. Nämä yhdistettynä ylimitoitettuun henkilökohtaiseen vaatimustasoon ja tarpeeseen miellyttää muita on vaarallinen yhdistelmä. Se rikkoo ihmisen...

Nyt minulla on aavistus siitä elämälle myrkyllisestä maailmankatsomuksesta, joka saa epäonnistuneeet japanilaisopiskelijat hyppelemään katoilta huonojen arvosanojen jälkeen. Ajoittain pelottaa kuinka luontevaa olisi antaa kyseisen ajattelun viedä mennessään. En kuitenkaan anna, sillä itsensä lopettaminen on vaan noloa ja vaikeaa selittää jos sen tyrii (nykyisessä mielentilassani olen varma, että onnistuisin loistavasti siinäkin). Lisäksi pidän aivan liikaa elämästäni :) Enemmänkin tarvitsin osoituksen siitä, että tekemisilläni on merkitystä ja, että kaikki ei ole yksinkertaisen tuurin varassa. Sillä jos on, minun noppatuurillani ei pitkälle pötkitä.

Iloista kesää kaikille :D

Ajatuksien päätepysäkillä

Koska saapuisi kuolema ja päästäisi tästä väsymyksestä pois?
Aurinko piiskaisi hengen, polttaisi ruumiin kuin roviolla.
Milloin virtaa veri haavoistani karkeaan hiekkaan?

Turta olen, kuolonkankeakin.
Uskomattomasti elämä kamppailee, pitää yllä kipinää.
Väsymys on pitkä tunneli jossa ei ole ovea.

Ovi ei ole ainoa ulospääsy(Tämä on uusi ajatukseni).
Voi pysähtyä ja käytävä ei ole enää väylä.
Se on paikka jonne jäädä,
jonne unohtua.

Väsynyt.