Päässäni kohisee tuuli.
Räntä kastelee ajatusketjuni,
kylmiksi, liukkaiksi,
vaikeiksi käsitellä.
Pääni potee leutoa talvea.
Auringon kirkkaus,
lämpö.
Näitä kaipaan.
Haluan palata kevääseen,
siihen jonka jo juuri äsken
tapasin oveltani.
Hengitän rauhallisesti,
istun hiljaa,
tavoittelen kaikkea kaunista
sisälläni.
Kohmeisen roudan alla,
pelon riitteen läpi,
tuntuu vellova,
pirteä elämä.
Hymyni eivät enää maksa sielun kappaleita.
lauantai 23. helmikuuta 2008
keskiviikko 20. helmikuuta 2008
Lost and Confused?
Artikkeli tämän päivän The Indepentissä pysäytti minut paikoilleen. Kaikessa lyhykäisyydessään artikkelissa on kyse seitsemäntoista vuotiaan tytön ruumiin löytymisestä läheltä Bridgendin pikkukaupunkia, Eteläisessä Walesissa. Hänen on todettu hirttäytyneen metsässä josta hänet sitten myöhemmin löydettiin.
Mitä erikoista on 17-vuotiaan tytön itsemurhassa? Traagista kylläkin, mutta lopulta aivan liian tavallista. Jenna Parryn kuolema ei olisi sen kummallisempi ellei hän olisi 17. (!!) alle 30-vuotias nuori joka on ottanut oman henkensä Bridgendissä sitten tammikuun 2007. On vaikeaa käsittää, millainen tragedian noin 40 000 asukkaan Bridgendille on se, että 17 kaupungin nuorista kokevat elämänsä niin tyhjänä tai tuhoontuomittuna jotta ottavat hengen itseltään. Kuinka epätodelliselta elämä ja maailma voivatkaan tuntua kun esim. vanhempana joudut kohtaamaan sen ajatuksen, että et voi tuudittautua uskoon lapsesi hyvinvoinnista vaan sinun tulee vartioida häntä - häneltä itseltään.
Seitsemäntoista uhria, hieman yli vuodessa. Edes Suomessa, joka on itsemurhien kuninkuusmaa, yksikään yksittäinen kunta on tuskin koskaan joutunut vastaanvanlaiseen tilanteeseen. Tilanne tuntuu käsittämättömältä. On epäilty, että nuorilla on ollut 'Itsemurha-sopimus' tai 'kultti' joka on johtanut tähän tragediaa. Poliisi kuitenkin on vakuuttunut, että itsemurhilla(siis koko seitsemäntoista sarjalla, muutamilla keskenään kylläkin) ei ole suoraa yhteyttä ja minkäänlaisia todisteita sopimuksesta tai kulttitoiminnasta ei ole löydetty. Mutta mikä sitten selitykseksi?
Paikallinen poliisin erikoisyksikkö tutkii niinkutsutun 'Werther-effektin' mahdollisuutta. Werther-effekti saa nimensä Goethen teoksesta 'Nuoren Wertherin kärsimykset' jossa päähenkilö, nuori Werther, tappaa itsensä lopuksi sydänsurujen tähden. Kirjan ilmestymisen jälkeen 1774 raportoitiin sarja kirjan tapahtumien kaltaisia tilanteita jotka johtivat kirjan kieltämiseen lailla Saksassa.
Hämmentävää...Voisiko yksi itsemurha, 'inspiroida' muut seuraamaan ensimmäistä? Ensimmäinen itsensä surmannut, 18-vuotias Dale Crole, kuoli tammikuussa 2007. Seuraavat ottivat oman henkensä jo seuraavassa kuussa(Dale Crolesta seuraava, Dave Dilling oli Crolen ystävä ja häntä seurannut Thomas Davies tunsi molemmat). Siitä lähtien on hädin tuskin ollut kuukautta jolloin ei hirtettyä nuorta olisi löydetty Bridgendissä...Tosiaan, mainitsinko sen, että KAIKKI ovat päättäneet tappaa itsensä hirttämällä? Hirttäytyminen vaatii paljon päättäväisyyttä(Valmisteleminen vie aikaa, toteutus kestää ja ollakseen varmasti tappava on oltava huolellinen), ja siten on kiinnostavaa havaita että kaikki ikään ja sukupuoleen katsomatta ovat valinneet tämän tavan.
En aio väittää, että tilanteessa olisi jotakin hämärää. Tuskin, sillä kaikille surmille poliisi on löytänyt jonkin syyn jonka vuoksi voidaan kuvitella uhrin ottaneen hengen itseltään. Ei, enemmänkin minua alkoi kiinnostaa se mitä tämä monumentaalinen (sillä sellaiseksi jo mielestäni tätä voi kutsua!) tragedian kierre kertoo Brigdendin todellisuudesta ja elämästä siellä. Millainen täytyy paikan olla, että se ajaa 17 nuorta ottamaan hengen itseltään? Tai ehkä tämä tragedia-kierre on toisenlainen ilmentymä samasta yhteiskunnasta 'poisputoamisesta' joka aiheutti Jokelan tragedian viime vuonna. Se on varmaa, että jokin aiheuttaa pahoinvointia massiivisella mittakaavalla ja sellaisella intensiteetillä, että se ajaa ihmisiä tekemään dramaattisia ratkaisuja joilla on traagisia seurauksia. Olemmeko kohdanneet jonkin vielä tuntemattoman kauhun joka nousee modernista elämäntavastamme tai todellisen sellaisen puutteesta?
Mitä erikoista on 17-vuotiaan tytön itsemurhassa? Traagista kylläkin, mutta lopulta aivan liian tavallista. Jenna Parryn kuolema ei olisi sen kummallisempi ellei hän olisi 17. (!!) alle 30-vuotias nuori joka on ottanut oman henkensä Bridgendissä sitten tammikuun 2007. On vaikeaa käsittää, millainen tragedian noin 40 000 asukkaan Bridgendille on se, että 17 kaupungin nuorista kokevat elämänsä niin tyhjänä tai tuhoontuomittuna jotta ottavat hengen itseltään. Kuinka epätodelliselta elämä ja maailma voivatkaan tuntua kun esim. vanhempana joudut kohtaamaan sen ajatuksen, että et voi tuudittautua uskoon lapsesi hyvinvoinnista vaan sinun tulee vartioida häntä - häneltä itseltään.
Seitsemäntoista uhria, hieman yli vuodessa. Edes Suomessa, joka on itsemurhien kuninkuusmaa, yksikään yksittäinen kunta on tuskin koskaan joutunut vastaanvanlaiseen tilanteeseen. Tilanne tuntuu käsittämättömältä. On epäilty, että nuorilla on ollut 'Itsemurha-sopimus' tai 'kultti' joka on johtanut tähän tragediaa. Poliisi kuitenkin on vakuuttunut, että itsemurhilla(siis koko seitsemäntoista sarjalla, muutamilla keskenään kylläkin) ei ole suoraa yhteyttä ja minkäänlaisia todisteita sopimuksesta tai kulttitoiminnasta ei ole löydetty. Mutta mikä sitten selitykseksi?
Paikallinen poliisin erikoisyksikkö tutkii niinkutsutun 'Werther-effektin' mahdollisuutta. Werther-effekti saa nimensä Goethen teoksesta 'Nuoren Wertherin kärsimykset' jossa päähenkilö, nuori Werther, tappaa itsensä lopuksi sydänsurujen tähden. Kirjan ilmestymisen jälkeen 1774 raportoitiin sarja kirjan tapahtumien kaltaisia tilanteita jotka johtivat kirjan kieltämiseen lailla Saksassa.
Hämmentävää...Voisiko yksi itsemurha, 'inspiroida' muut seuraamaan ensimmäistä? Ensimmäinen itsensä surmannut, 18-vuotias Dale Crole, kuoli tammikuussa 2007. Seuraavat ottivat oman henkensä jo seuraavassa kuussa(Dale Crolesta seuraava, Dave Dilling oli Crolen ystävä ja häntä seurannut Thomas Davies tunsi molemmat). Siitä lähtien on hädin tuskin ollut kuukautta jolloin ei hirtettyä nuorta olisi löydetty Bridgendissä...Tosiaan, mainitsinko sen, että KAIKKI ovat päättäneet tappaa itsensä hirttämällä? Hirttäytyminen vaatii paljon päättäväisyyttä(Valmisteleminen vie aikaa, toteutus kestää ja ollakseen varmasti tappava on oltava huolellinen), ja siten on kiinnostavaa havaita että kaikki ikään ja sukupuoleen katsomatta ovat valinneet tämän tavan.
En aio väittää, että tilanteessa olisi jotakin hämärää. Tuskin, sillä kaikille surmille poliisi on löytänyt jonkin syyn jonka vuoksi voidaan kuvitella uhrin ottaneen hengen itseltään. Ei, enemmänkin minua alkoi kiinnostaa se mitä tämä monumentaalinen (sillä sellaiseksi jo mielestäni tätä voi kutsua!) tragedian kierre kertoo Brigdendin todellisuudesta ja elämästä siellä. Millainen täytyy paikan olla, että se ajaa 17 nuorta ottamaan hengen itseltään? Tai ehkä tämä tragedia-kierre on toisenlainen ilmentymä samasta yhteiskunnasta 'poisputoamisesta' joka aiheutti Jokelan tragedian viime vuonna. Se on varmaa, että jokin aiheuttaa pahoinvointia massiivisella mittakaavalla ja sellaisella intensiteetillä, että se ajaa ihmisiä tekemään dramaattisia ratkaisuja joilla on traagisia seurauksia. Olemmeko kohdanneet jonkin vielä tuntemattoman kauhun joka nousee modernista elämäntavastamme tai todellisen sellaisen puutteesta?
sunnuntai 3. helmikuuta 2008
Aurinkoisena päivänä tyhjässä nyhjättyä...
Taas puoli kuuta kulunut, enkä ole saanut mitään kirjoitettua tähän blogiin. On kiinnostavaa huomata kuinka itsekriittinen sitä kykenee olemaan niinkin yksinkertaisen asian kuin omien tekstiensä julkaisun suhteen.
En ole koskaan uskonut kenenkään kirjoittavan vain itselleen. Ihmiset, jotka sanovat niin joko valehtevat tai eivät ole ajatelleet asiaa loppuun asti. Jos tallentaa ajatuksiaan paperille, on nähdäkseni oltava edes alitajuinen tarve siihen, että joku toinenkin tulee ne joskus lukemaan. Siksi vähäpätöisimmätkin tekstit talletetaan 'jälkipolville' , 'jotain toista, parempaa aikaa varten' tai koska 'ne tultaisiin ymmärtämään väärin'. Jos aidosti ei tuntisi tarvetta kommunikoida ajatustaan toiselle, miksi kirjoittaa ylipäätään, onhan kirjoittaminen vain yksi tapa kommunikoida toiselle muiden joukossa. Jos siis teksti on tarkoitettu luettavaksi, miksi sen julkaiseminen on niin helvetin vaikeaa ?
En tiedä. Useasti tuntuu siltä, että periaatteessa minulla ei ole mitään tekstieni lukemista vastaan mutta en päädy esittämään niitä kenellekkään. Ajatus, joka omassa päässä tuntui jotenkin arvokkaalta, oivaltavalta tai yksinkertaisesti kauniilta tuntuu kirjoitettuna luettavaksi typerältä, kopioidulta tai yksinkertaisesti lattealta. Asiat joista esimerkiksi ajattelen kirjoittavani tähän blogiin, päätyvät useinmiten unohduksen syövereihin ilman että niille olisi suotu edes mahdollisuutta päätyä tekstiksi. Olen ajatuksien julma teurastaja.... :)
En ole varma mitä haen sillä mitä juuri kirjoitin. Kenties yritän selittää niille, jotka tätä saattavat lukea miksi heillä on niin kovin harvoin uutta luettavaa. Ehkä tunnustamalla heikkouteni, yritän manata esiin jotakin jolla murtaa itsekriittisyyteni. Tai kenties tämän tekstin tarkoitus on täyttää tyhjä tila, jotta en tuntisi itseäni niin turhaksi tämän toiminnan suhteen. Itseasiassa, tarkemmin ajateltuani, minua huvittaa rajattomasti tämän tekstin täysin itseäänruokkiva paradoksaalius. Kirjoittaa nyt siitä, että ei kykene kirjoittamaan...
Ehkä on siis lopetettava tämä ennenkuin tikahdun omaan nerokkuuteeni....
Ehkäpä lopuksi jotain tunnustuksellista, jotta voitaisiin sanoa, että tälläkin kaikella oli merkityksensä:
Olen surullinen. Koen kaikenkattavaa avuttomuutta ja olen ymmälläni. En itseni vuoksi vaan toisen. Ajatusketju jonka tarkoitus on ratkaista ongelmani palaa aina alkupisteeseen, odottavaan avuttomuuteen. Siispä valehtelen itselleni ja kuvittelen muutoksen merkkejä jotta voisin uskoa siihen mitä yritän tehdä.
'For once I want to be the car crash
Not always just the traffic jam
Hit me hard enough to wake me
And lead me wild to your dark roads '
-Snowpatrol: Headlights on Dark Roads-
En ole koskaan uskonut kenenkään kirjoittavan vain itselleen. Ihmiset, jotka sanovat niin joko valehtevat tai eivät ole ajatelleet asiaa loppuun asti. Jos tallentaa ajatuksiaan paperille, on nähdäkseni oltava edes alitajuinen tarve siihen, että joku toinenkin tulee ne joskus lukemaan. Siksi vähäpätöisimmätkin tekstit talletetaan 'jälkipolville' , 'jotain toista, parempaa aikaa varten' tai koska 'ne tultaisiin ymmärtämään väärin'. Jos aidosti ei tuntisi tarvetta kommunikoida ajatustaan toiselle, miksi kirjoittaa ylipäätään, onhan kirjoittaminen vain yksi tapa kommunikoida toiselle muiden joukossa. Jos siis teksti on tarkoitettu luettavaksi, miksi sen julkaiseminen on niin helvetin vaikeaa ?
En tiedä. Useasti tuntuu siltä, että periaatteessa minulla ei ole mitään tekstieni lukemista vastaan mutta en päädy esittämään niitä kenellekkään. Ajatus, joka omassa päässä tuntui jotenkin arvokkaalta, oivaltavalta tai yksinkertaisesti kauniilta tuntuu kirjoitettuna luettavaksi typerältä, kopioidulta tai yksinkertaisesti lattealta. Asiat joista esimerkiksi ajattelen kirjoittavani tähän blogiin, päätyvät useinmiten unohduksen syövereihin ilman että niille olisi suotu edes mahdollisuutta päätyä tekstiksi. Olen ajatuksien julma teurastaja.... :)
En ole varma mitä haen sillä mitä juuri kirjoitin. Kenties yritän selittää niille, jotka tätä saattavat lukea miksi heillä on niin kovin harvoin uutta luettavaa. Ehkä tunnustamalla heikkouteni, yritän manata esiin jotakin jolla murtaa itsekriittisyyteni. Tai kenties tämän tekstin tarkoitus on täyttää tyhjä tila, jotta en tuntisi itseäni niin turhaksi tämän toiminnan suhteen. Itseasiassa, tarkemmin ajateltuani, minua huvittaa rajattomasti tämän tekstin täysin itseäänruokkiva paradoksaalius. Kirjoittaa nyt siitä, että ei kykene kirjoittamaan...
Ehkä on siis lopetettava tämä ennenkuin tikahdun omaan nerokkuuteeni....
Ehkäpä lopuksi jotain tunnustuksellista, jotta voitaisiin sanoa, että tälläkin kaikella oli merkityksensä:
Olen surullinen. Koen kaikenkattavaa avuttomuutta ja olen ymmälläni. En itseni vuoksi vaan toisen. Ajatusketju jonka tarkoitus on ratkaista ongelmani palaa aina alkupisteeseen, odottavaan avuttomuuteen. Siispä valehtelen itselleni ja kuvittelen muutoksen merkkejä jotta voisin uskoa siihen mitä yritän tehdä.
'For once I want to be the car crash
Not always just the traffic jam
Hit me hard enough to wake me
And lead me wild to your dark roads '
-Snowpatrol: Headlights on Dark Roads-
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)