Taas puoli kuuta kulunut, enkä ole saanut mitään kirjoitettua tähän blogiin. On kiinnostavaa huomata kuinka itsekriittinen sitä kykenee olemaan niinkin yksinkertaisen asian kuin omien tekstiensä julkaisun suhteen.
En ole koskaan uskonut kenenkään kirjoittavan vain itselleen. Ihmiset, jotka sanovat niin joko valehtevat tai eivät ole ajatelleet asiaa loppuun asti. Jos tallentaa ajatuksiaan paperille, on nähdäkseni oltava edes alitajuinen tarve siihen, että joku toinenkin tulee ne joskus lukemaan. Siksi vähäpätöisimmätkin tekstit talletetaan 'jälkipolville' , 'jotain toista, parempaa aikaa varten' tai koska 'ne tultaisiin ymmärtämään väärin'. Jos aidosti ei tuntisi tarvetta kommunikoida ajatustaan toiselle, miksi kirjoittaa ylipäätään, onhan kirjoittaminen vain yksi tapa kommunikoida toiselle muiden joukossa. Jos siis teksti on tarkoitettu luettavaksi, miksi sen julkaiseminen on niin helvetin vaikeaa ?
En tiedä. Useasti tuntuu siltä, että periaatteessa minulla ei ole mitään tekstieni lukemista vastaan mutta en päädy esittämään niitä kenellekkään. Ajatus, joka omassa päässä tuntui jotenkin arvokkaalta, oivaltavalta tai yksinkertaisesti kauniilta tuntuu kirjoitettuna luettavaksi typerältä, kopioidulta tai yksinkertaisesti lattealta. Asiat joista esimerkiksi ajattelen kirjoittavani tähän blogiin, päätyvät useinmiten unohduksen syövereihin ilman että niille olisi suotu edes mahdollisuutta päätyä tekstiksi. Olen ajatuksien julma teurastaja.... :)
En ole varma mitä haen sillä mitä juuri kirjoitin. Kenties yritän selittää niille, jotka tätä saattavat lukea miksi heillä on niin kovin harvoin uutta luettavaa. Ehkä tunnustamalla heikkouteni, yritän manata esiin jotakin jolla murtaa itsekriittisyyteni. Tai kenties tämän tekstin tarkoitus on täyttää tyhjä tila, jotta en tuntisi itseäni niin turhaksi tämän toiminnan suhteen. Itseasiassa, tarkemmin ajateltuani, minua huvittaa rajattomasti tämän tekstin täysin itseäänruokkiva paradoksaalius. Kirjoittaa nyt siitä, että ei kykene kirjoittamaan...
Ehkä on siis lopetettava tämä ennenkuin tikahdun omaan nerokkuuteeni....
Ehkäpä lopuksi jotain tunnustuksellista, jotta voitaisiin sanoa, että tälläkin kaikella oli merkityksensä:
Olen surullinen. Koen kaikenkattavaa avuttomuutta ja olen ymmälläni. En itseni vuoksi vaan toisen. Ajatusketju jonka tarkoitus on ratkaista ongelmani palaa aina alkupisteeseen, odottavaan avuttomuuteen. Siispä valehtelen itselleni ja kuvittelen muutoksen merkkejä jotta voisin uskoa siihen mitä yritän tehdä.
'For once I want to be the car crash
Not always just the traffic jam
Hit me hard enough to wake me
And lead me wild to your dark roads '
-Snowpatrol: Headlights on Dark Roads-
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti