Artikkeli tämän päivän The Indepentissä pysäytti minut paikoilleen. Kaikessa lyhykäisyydessään artikkelissa on kyse seitsemäntoista vuotiaan tytön ruumiin löytymisestä läheltä Bridgendin pikkukaupunkia, Eteläisessä Walesissa. Hänen on todettu hirttäytyneen metsässä josta hänet sitten myöhemmin löydettiin.
Mitä erikoista on 17-vuotiaan tytön itsemurhassa? Traagista kylläkin, mutta lopulta aivan liian tavallista. Jenna Parryn kuolema ei olisi sen kummallisempi ellei hän olisi 17. (!!) alle 30-vuotias nuori joka on ottanut oman henkensä Bridgendissä sitten tammikuun 2007. On vaikeaa käsittää, millainen tragedian noin 40 000 asukkaan Bridgendille on se, että 17 kaupungin nuorista kokevat elämänsä niin tyhjänä tai tuhoontuomittuna jotta ottavat hengen itseltään. Kuinka epätodelliselta elämä ja maailma voivatkaan tuntua kun esim. vanhempana joudut kohtaamaan sen ajatuksen, että et voi tuudittautua uskoon lapsesi hyvinvoinnista vaan sinun tulee vartioida häntä - häneltä itseltään.
Seitsemäntoista uhria, hieman yli vuodessa. Edes Suomessa, joka on itsemurhien kuninkuusmaa, yksikään yksittäinen kunta on tuskin koskaan joutunut vastaanvanlaiseen tilanteeseen. Tilanne tuntuu käsittämättömältä. On epäilty, että nuorilla on ollut 'Itsemurha-sopimus' tai 'kultti' joka on johtanut tähän tragediaa. Poliisi kuitenkin on vakuuttunut, että itsemurhilla(siis koko seitsemäntoista sarjalla, muutamilla keskenään kylläkin) ei ole suoraa yhteyttä ja minkäänlaisia todisteita sopimuksesta tai kulttitoiminnasta ei ole löydetty. Mutta mikä sitten selitykseksi?
Paikallinen poliisin erikoisyksikkö tutkii niinkutsutun 'Werther-effektin' mahdollisuutta. Werther-effekti saa nimensä Goethen teoksesta 'Nuoren Wertherin kärsimykset' jossa päähenkilö, nuori Werther, tappaa itsensä lopuksi sydänsurujen tähden. Kirjan ilmestymisen jälkeen 1774 raportoitiin sarja kirjan tapahtumien kaltaisia tilanteita jotka johtivat kirjan kieltämiseen lailla Saksassa.
Hämmentävää...Voisiko yksi itsemurha, 'inspiroida' muut seuraamaan ensimmäistä? Ensimmäinen itsensä surmannut, 18-vuotias Dale Crole, kuoli tammikuussa 2007. Seuraavat ottivat oman henkensä jo seuraavassa kuussa(Dale Crolesta seuraava, Dave Dilling oli Crolen ystävä ja häntä seurannut Thomas Davies tunsi molemmat). Siitä lähtien on hädin tuskin ollut kuukautta jolloin ei hirtettyä nuorta olisi löydetty Bridgendissä...Tosiaan, mainitsinko sen, että KAIKKI ovat päättäneet tappaa itsensä hirttämällä? Hirttäytyminen vaatii paljon päättäväisyyttä(Valmisteleminen vie aikaa, toteutus kestää ja ollakseen varmasti tappava on oltava huolellinen), ja siten on kiinnostavaa havaita että kaikki ikään ja sukupuoleen katsomatta ovat valinneet tämän tavan.
En aio väittää, että tilanteessa olisi jotakin hämärää. Tuskin, sillä kaikille surmille poliisi on löytänyt jonkin syyn jonka vuoksi voidaan kuvitella uhrin ottaneen hengen itseltään. Ei, enemmänkin minua alkoi kiinnostaa se mitä tämä monumentaalinen (sillä sellaiseksi jo mielestäni tätä voi kutsua!) tragedian kierre kertoo Brigdendin todellisuudesta ja elämästä siellä. Millainen täytyy paikan olla, että se ajaa 17 nuorta ottamaan hengen itseltään? Tai ehkä tämä tragedia-kierre on toisenlainen ilmentymä samasta yhteiskunnasta 'poisputoamisesta' joka aiheutti Jokelan tragedian viime vuonna. Se on varmaa, että jokin aiheuttaa pahoinvointia massiivisella mittakaavalla ja sellaisella intensiteetillä, että se ajaa ihmisiä tekemään dramaattisia ratkaisuja joilla on traagisia seurauksia. Olemmeko kohdanneet jonkin vielä tuntemattoman kauhun joka nousee modernista elämäntavastamme tai todellisen sellaisen puutteesta?
keskiviikko 20. helmikuuta 2008
sunnuntai 3. helmikuuta 2008
Aurinkoisena päivänä tyhjässä nyhjättyä...
Taas puoli kuuta kulunut, enkä ole saanut mitään kirjoitettua tähän blogiin. On kiinnostavaa huomata kuinka itsekriittinen sitä kykenee olemaan niinkin yksinkertaisen asian kuin omien tekstiensä julkaisun suhteen.
En ole koskaan uskonut kenenkään kirjoittavan vain itselleen. Ihmiset, jotka sanovat niin joko valehtevat tai eivät ole ajatelleet asiaa loppuun asti. Jos tallentaa ajatuksiaan paperille, on nähdäkseni oltava edes alitajuinen tarve siihen, että joku toinenkin tulee ne joskus lukemaan. Siksi vähäpätöisimmätkin tekstit talletetaan 'jälkipolville' , 'jotain toista, parempaa aikaa varten' tai koska 'ne tultaisiin ymmärtämään väärin'. Jos aidosti ei tuntisi tarvetta kommunikoida ajatustaan toiselle, miksi kirjoittaa ylipäätään, onhan kirjoittaminen vain yksi tapa kommunikoida toiselle muiden joukossa. Jos siis teksti on tarkoitettu luettavaksi, miksi sen julkaiseminen on niin helvetin vaikeaa ?
En tiedä. Useasti tuntuu siltä, että periaatteessa minulla ei ole mitään tekstieni lukemista vastaan mutta en päädy esittämään niitä kenellekkään. Ajatus, joka omassa päässä tuntui jotenkin arvokkaalta, oivaltavalta tai yksinkertaisesti kauniilta tuntuu kirjoitettuna luettavaksi typerältä, kopioidulta tai yksinkertaisesti lattealta. Asiat joista esimerkiksi ajattelen kirjoittavani tähän blogiin, päätyvät useinmiten unohduksen syövereihin ilman että niille olisi suotu edes mahdollisuutta päätyä tekstiksi. Olen ajatuksien julma teurastaja.... :)
En ole varma mitä haen sillä mitä juuri kirjoitin. Kenties yritän selittää niille, jotka tätä saattavat lukea miksi heillä on niin kovin harvoin uutta luettavaa. Ehkä tunnustamalla heikkouteni, yritän manata esiin jotakin jolla murtaa itsekriittisyyteni. Tai kenties tämän tekstin tarkoitus on täyttää tyhjä tila, jotta en tuntisi itseäni niin turhaksi tämän toiminnan suhteen. Itseasiassa, tarkemmin ajateltuani, minua huvittaa rajattomasti tämän tekstin täysin itseäänruokkiva paradoksaalius. Kirjoittaa nyt siitä, että ei kykene kirjoittamaan...
Ehkä on siis lopetettava tämä ennenkuin tikahdun omaan nerokkuuteeni....
Ehkäpä lopuksi jotain tunnustuksellista, jotta voitaisiin sanoa, että tälläkin kaikella oli merkityksensä:
Olen surullinen. Koen kaikenkattavaa avuttomuutta ja olen ymmälläni. En itseni vuoksi vaan toisen. Ajatusketju jonka tarkoitus on ratkaista ongelmani palaa aina alkupisteeseen, odottavaan avuttomuuteen. Siispä valehtelen itselleni ja kuvittelen muutoksen merkkejä jotta voisin uskoa siihen mitä yritän tehdä.
'For once I want to be the car crash
Not always just the traffic jam
Hit me hard enough to wake me
And lead me wild to your dark roads '
-Snowpatrol: Headlights on Dark Roads-
En ole koskaan uskonut kenenkään kirjoittavan vain itselleen. Ihmiset, jotka sanovat niin joko valehtevat tai eivät ole ajatelleet asiaa loppuun asti. Jos tallentaa ajatuksiaan paperille, on nähdäkseni oltava edes alitajuinen tarve siihen, että joku toinenkin tulee ne joskus lukemaan. Siksi vähäpätöisimmätkin tekstit talletetaan 'jälkipolville' , 'jotain toista, parempaa aikaa varten' tai koska 'ne tultaisiin ymmärtämään väärin'. Jos aidosti ei tuntisi tarvetta kommunikoida ajatustaan toiselle, miksi kirjoittaa ylipäätään, onhan kirjoittaminen vain yksi tapa kommunikoida toiselle muiden joukossa. Jos siis teksti on tarkoitettu luettavaksi, miksi sen julkaiseminen on niin helvetin vaikeaa ?
En tiedä. Useasti tuntuu siltä, että periaatteessa minulla ei ole mitään tekstieni lukemista vastaan mutta en päädy esittämään niitä kenellekkään. Ajatus, joka omassa päässä tuntui jotenkin arvokkaalta, oivaltavalta tai yksinkertaisesti kauniilta tuntuu kirjoitettuna luettavaksi typerältä, kopioidulta tai yksinkertaisesti lattealta. Asiat joista esimerkiksi ajattelen kirjoittavani tähän blogiin, päätyvät useinmiten unohduksen syövereihin ilman että niille olisi suotu edes mahdollisuutta päätyä tekstiksi. Olen ajatuksien julma teurastaja.... :)
En ole varma mitä haen sillä mitä juuri kirjoitin. Kenties yritän selittää niille, jotka tätä saattavat lukea miksi heillä on niin kovin harvoin uutta luettavaa. Ehkä tunnustamalla heikkouteni, yritän manata esiin jotakin jolla murtaa itsekriittisyyteni. Tai kenties tämän tekstin tarkoitus on täyttää tyhjä tila, jotta en tuntisi itseäni niin turhaksi tämän toiminnan suhteen. Itseasiassa, tarkemmin ajateltuani, minua huvittaa rajattomasti tämän tekstin täysin itseäänruokkiva paradoksaalius. Kirjoittaa nyt siitä, että ei kykene kirjoittamaan...
Ehkä on siis lopetettava tämä ennenkuin tikahdun omaan nerokkuuteeni....
Ehkäpä lopuksi jotain tunnustuksellista, jotta voitaisiin sanoa, että tälläkin kaikella oli merkityksensä:
Olen surullinen. Koen kaikenkattavaa avuttomuutta ja olen ymmälläni. En itseni vuoksi vaan toisen. Ajatusketju jonka tarkoitus on ratkaista ongelmani palaa aina alkupisteeseen, odottavaan avuttomuuteen. Siispä valehtelen itselleni ja kuvittelen muutoksen merkkejä jotta voisin uskoa siihen mitä yritän tehdä.
'For once I want to be the car crash
Not always just the traffic jam
Hit me hard enough to wake me
And lead me wild to your dark roads '
-Snowpatrol: Headlights on Dark Roads-
tiistai 15. tammikuuta 2008
Muutoksia
Poistin sinut tänään listalta
ihmisistä joille toivottaa hyvää joulua.
Lisäsin sinut tänään listalle
ihmisistä joita en saa menettää.
Mietin tämän seurauksia,
katsellen ulos kylmään.
Elämä on muistuttanut
sellaista säätä kuin tänään.
Useammin kuin uskallan muistaa
tai myöntää muistavani.
Päähäni sattuu mutta..
Maailma on kirkkaampi.
perjantai 11. tammikuuta 2008
Myrkyllisistä huulista ja niiden sietämisestä...
Legendan mukaan feodaali japanissa kukoisti pelätty, pääosin naisista koostunut, salamurhaajien ryhmittymä. Japanin suurmiehet pelkäsivät näitä naisia erityisesti siksi, että he toteuttivat murhansa hyvin huomaamattomasti ja käyttivät siihen hyvin tuskallista ja peruuttamatonta keinoa, pallokalan myrkkyä. Pallokalasta saattava myrkky on erittäin voimakasta ja jo mikroskooppiset määrät sitä aiheuttavat tuskallisia kouristuksia ja vaikuttavat lamaannuttavasti hermostoon. Lähes kaikille tuttua triviaa on varmasti se, että pallokala on erittäin suuri herkku japanissa mutta erittäin vaikeaa valmistaa. Pienikin viilto väärään kohtaan kalaa valmistuksen aikana aiheuttaa aterioitsijan varman kuoleman.
Tapa jolla naiset myrkyttivät uhrinsa, oli se seikka joka valoi kauhua heidän potentiaalisiin uhreihinsa. Tarinan mukaan he punasivat huulensa seoksella johon oli sekoitettu pallokalan myrkkyä ja näin heidän suudelmansa muodostuivat kirjaimellisesti kuoleman suudelmiksi. Se, että he itse vaikuttivat olevan immuuneja myrkylle lisäsi heidän maineenseensa yliluonnollisen vivahteen. Tosia asiassa heidän vastustuskyvylleen on hyvin luonteva selitys. Useiden vuosien ajan naiset altistivat itsensa hyvin laimeille ja pienille määrille pallokalan myrkkyä. Tämä varmasti oli tuskallista ja jätti pysyviä hermostollisia sekä elimellisiä vaurioita, mutta ajan kuluessa he kykenivät nostamaan myrkyn vahvuutta ja määrää kunnes lopulta kykenivät vastustamaan normaalisti ihmiselle tappavia määriä. He siis kykenivät vastustamaan huulipunansa myrkkyä ja lopulta surmata uhrinsa yksinkertaisella suudelmalla tämän huulille. Tämä siis on legendaa, mutta...
Ihmiskehon siedättäminen moniin myrkkyihin onnistuu. Helpoin ja tutuin esimerkki tästä on alkoholi. Alkoholin suurkuluttajat tulevat ajanmittaan sen vaikutuksille niin vastustuskykyisiksi että yksinkertaisen humalatilan aikaansaamiseksi alkoholia tulee kuluttaa suuria määriä. Lievissä allergia tapauksissa taas, ihmistä voidaan siedättää allergeenin suhteen jolloin hänen kehonsa vähitellen tottuu haitallisena pitämäänsä aineeseen ja ärsytysreaktiot lievenevät tai häviävät kokonaan. Selvitäkseen ihmiskeho on loppujen lopuksi altis sietämään monenlaisia haitalliseksi kokemiaan elementtejä ympäristössään...
Entäpä kun toinen ihminen on toiselle myrkyllinen? Toisen läheisyys tai mikään merkittävämpi kontakti aiheuttaa voimakkaita reaktioita joista jotkut johtavat jopa fyysisen tilan epätasapainoon. Mitä tehdä?
Minä olen päättynyt siedätykseen. Olen todennut olevani tavalla tai toisella eräälle läheiselleni 'myrkkyä'. Kuten yllä, reaktiot läheisyyteeni ovat ajoittain jopa dramaattisia intensiteetissään ja kattavuudessaan. Itsekkäistä, vaikkakin hyväntahtoisista motiiveista etäisyys tai kontaktin katkaisu ei ole vaihtoehto joten jäljelle on jäänyt ainoastaan, siedättäminen.
Siedättäminen sosiaalisessa kontekstissa toimii annostelemalla itseään sopivissa määrin, siten että toisen myrkytys oireet jäävät ohimenevien pahoinvointi, lamaantumis ja todellisuuden havainnointikyvyn menetyksen tasolle. Prosessi vaatii kärsivällisyyttä ja varovaisuutta. Kiirehtiminen aiheuttaa helposti, että annokset suurenevat ja niiden annostelutiheys pienenee siten, että lopputuloksena on vakava myrkytystila. Siedätys vaatii myös varovaisuutta, sillä vaikka annokset ovat pieniä niillä saattaa olla odottamattomia vaikutuksia. Lopputuloksen pitäisi olla kuitenkin kaiken tämän arvoinen. Mutta onko se?
Nopeasti ajateltuna, ajatus tämän kaltaisesta itsensä siedättämisestä toisen suhteen saattaa jopa kuulostaa hellyyttävältä ja hupsulta idealismilta. Mutta onko se tosiaan niin oikein, kuin se kuulostaa? En kirjoita tätä osoittaakseni epäröintiä toimintani suhteen, sillä kuten aiemmin mainittua olen lähtenyt siihen täysin itsekkäistä syistä ja jonkin vääjäämättömyyden lain mukaan koen olevani siinä jo liian pitkällä lopettaakseni. Syy, miksi lähden pohtimaan tätä nyt ja tällä tavoin on, että tahtoisin pohtia tälläisen toiminnan oikeutusta ylipäätänsä. Voiko toiminta joka hallitusti ja (jollakin skaalalla) vähäisesti satuttaa, vaikka kuinka hyvien tarkoitusperien takia, olla oikeutettua? Pyhittääkö siis tarkoitus jälleen kerran keinot?
Ajatus välähti päähäni eilen (tai kenties aikaisin tänä aamuna, en ole varma ajasta) kun huomautettuani siedätettävälleni jotakin humoristista siedätys-projektistani, hän vastasi jotenkin tähän tapaan: 'Enemmän tämä kidutukselta tuntuu'. Vaikka komentti tuli kepeästi ja naurahduksen saattelemana, jysähti sen aiheuttamat konnotaatiot mieleeni kipeästi. Mikä on oikeutukseni kaikkeen tähän? Onko itsekäs tarve olla toisen lähellä tarpeeksi? Onko mahdollinen lopputulos, positiivisempi kokemus minun läheisyydestäni, kaiken sen kivun ja ahdistuksen arvoista? Jatkuva altistuminen pallokalan hermomyrkylle aiheutti varmasti japanilaisille salamurhaaja neitokaisille mitä tuskallisempia seurauksia aina yksinkertaisista halvaantumisista tuskallisiin hermostosärkyihin; oireita jotka olivat korkea hinta kyvystä tappaa huomaamatta ja äänettä. Mikä mahtaakaan olla oman siedätys projektini hinta?
En tosiaan osaa sanoa. Vielä, sillä projektini jatkuu epäilyistäni huolimatta ja ehkäpä joskus me saamme selvän....
Tapa jolla naiset myrkyttivät uhrinsa, oli se seikka joka valoi kauhua heidän potentiaalisiin uhreihinsa. Tarinan mukaan he punasivat huulensa seoksella johon oli sekoitettu pallokalan myrkkyä ja näin heidän suudelmansa muodostuivat kirjaimellisesti kuoleman suudelmiksi. Se, että he itse vaikuttivat olevan immuuneja myrkylle lisäsi heidän maineenseensa yliluonnollisen vivahteen. Tosia asiassa heidän vastustuskyvylleen on hyvin luonteva selitys. Useiden vuosien ajan naiset altistivat itsensa hyvin laimeille ja pienille määrille pallokalan myrkkyä. Tämä varmasti oli tuskallista ja jätti pysyviä hermostollisia sekä elimellisiä vaurioita, mutta ajan kuluessa he kykenivät nostamaan myrkyn vahvuutta ja määrää kunnes lopulta kykenivät vastustamaan normaalisti ihmiselle tappavia määriä. He siis kykenivät vastustamaan huulipunansa myrkkyä ja lopulta surmata uhrinsa yksinkertaisella suudelmalla tämän huulille. Tämä siis on legendaa, mutta...
Ihmiskehon siedättäminen moniin myrkkyihin onnistuu. Helpoin ja tutuin esimerkki tästä on alkoholi. Alkoholin suurkuluttajat tulevat ajanmittaan sen vaikutuksille niin vastustuskykyisiksi että yksinkertaisen humalatilan aikaansaamiseksi alkoholia tulee kuluttaa suuria määriä. Lievissä allergia tapauksissa taas, ihmistä voidaan siedättää allergeenin suhteen jolloin hänen kehonsa vähitellen tottuu haitallisena pitämäänsä aineeseen ja ärsytysreaktiot lievenevät tai häviävät kokonaan. Selvitäkseen ihmiskeho on loppujen lopuksi altis sietämään monenlaisia haitalliseksi kokemiaan elementtejä ympäristössään...
Entäpä kun toinen ihminen on toiselle myrkyllinen? Toisen läheisyys tai mikään merkittävämpi kontakti aiheuttaa voimakkaita reaktioita joista jotkut johtavat jopa fyysisen tilan epätasapainoon. Mitä tehdä?
Minä olen päättynyt siedätykseen. Olen todennut olevani tavalla tai toisella eräälle läheiselleni 'myrkkyä'. Kuten yllä, reaktiot läheisyyteeni ovat ajoittain jopa dramaattisia intensiteetissään ja kattavuudessaan. Itsekkäistä, vaikkakin hyväntahtoisista motiiveista etäisyys tai kontaktin katkaisu ei ole vaihtoehto joten jäljelle on jäänyt ainoastaan, siedättäminen.
Siedättäminen sosiaalisessa kontekstissa toimii annostelemalla itseään sopivissa määrin, siten että toisen myrkytys oireet jäävät ohimenevien pahoinvointi, lamaantumis ja todellisuuden havainnointikyvyn menetyksen tasolle. Prosessi vaatii kärsivällisyyttä ja varovaisuutta. Kiirehtiminen aiheuttaa helposti, että annokset suurenevat ja niiden annostelutiheys pienenee siten, että lopputuloksena on vakava myrkytystila. Siedätys vaatii myös varovaisuutta, sillä vaikka annokset ovat pieniä niillä saattaa olla odottamattomia vaikutuksia. Lopputuloksen pitäisi olla kuitenkin kaiken tämän arvoinen. Mutta onko se?
Nopeasti ajateltuna, ajatus tämän kaltaisesta itsensä siedättämisestä toisen suhteen saattaa jopa kuulostaa hellyyttävältä ja hupsulta idealismilta. Mutta onko se tosiaan niin oikein, kuin se kuulostaa? En kirjoita tätä osoittaakseni epäröintiä toimintani suhteen, sillä kuten aiemmin mainittua olen lähtenyt siihen täysin itsekkäistä syistä ja jonkin vääjäämättömyyden lain mukaan koen olevani siinä jo liian pitkällä lopettaakseni. Syy, miksi lähden pohtimaan tätä nyt ja tällä tavoin on, että tahtoisin pohtia tälläisen toiminnan oikeutusta ylipäätänsä. Voiko toiminta joka hallitusti ja (jollakin skaalalla) vähäisesti satuttaa, vaikka kuinka hyvien tarkoitusperien takia, olla oikeutettua? Pyhittääkö siis tarkoitus jälleen kerran keinot?
Ajatus välähti päähäni eilen (tai kenties aikaisin tänä aamuna, en ole varma ajasta) kun huomautettuani siedätettävälleni jotakin humoristista siedätys-projektistani, hän vastasi jotenkin tähän tapaan: 'Enemmän tämä kidutukselta tuntuu'. Vaikka komentti tuli kepeästi ja naurahduksen saattelemana, jysähti sen aiheuttamat konnotaatiot mieleeni kipeästi. Mikä on oikeutukseni kaikkeen tähän? Onko itsekäs tarve olla toisen lähellä tarpeeksi? Onko mahdollinen lopputulos, positiivisempi kokemus minun läheisyydestäni, kaiken sen kivun ja ahdistuksen arvoista? Jatkuva altistuminen pallokalan hermomyrkylle aiheutti varmasti japanilaisille salamurhaaja neitokaisille mitä tuskallisempia seurauksia aina yksinkertaisista halvaantumisista tuskallisiin hermostosärkyihin; oireita jotka olivat korkea hinta kyvystä tappaa huomaamatta ja äänettä. Mikä mahtaakaan olla oman siedätys projektini hinta?
En tosiaan osaa sanoa. Vielä, sillä projektini jatkuu epäilyistäni huolimatta ja ehkäpä joskus me saamme selvän....
tiistai 1. tammikuuta 2008
Voitokasta moraalinkohotusta
Olen selviytyjä.
Tajusin tämän juuri toissa päivänä. Olen tajunnut, että minkälaisiin ongelmiin ikinä pääni minut ajaa, tulen selviytymään niistä. Olen jo kauan hakannut tietä ulos mieleni heteiköistä ja oletin aina, että kun valo alkaa kajastamaan viimeisten lehvästöjen välistä, tuntisin helpostusta. Mutta ei.
Olen selviytyjä, HA!
Olen pääni villien erämaiden Davy Crockett, Karhu-Adams ja Korpisoturi yhdessä ja samassa pakkauksessa. Nauran vaaroille, joita erämaat heittävät eteeni, alan tuntea erämaiden takapolut kuin omat taskuni ja villien heteikköjen synkät pedot ovat nyt saaliitani. Mikään mitä erämaa heittääkään eteeni ei lannista minua lopullisesti.
Olen Voittaja !
Tietysti tämä kaikki on triumfalistista propagandaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi hyödytöntä, ehei! Sillä on hyötynsä motivoidessaan elämään, ylentäessään saavutuksia ja vastustaessaan niitä synkkiä pitkiä hetkiä jolloin sekuntit nielevät ikuisuuksia.
Olen Selviytynyt.
Tiedän, että synkkiä hetkiä tulee olemaan....aina. Tiedän, että tulen selviämään niistä. Tiedän myös, että en kykenisi siihen ilman ihmisiä ympärilläni jotka eivät jätä jälkeensä. Kiitos siitä jokaiselle...
Tämän haluankin kirjoittaa erikseen jotta se tulisi selväksi:
Ketään ei jätetä, kuulitko? Ketään ei jätetä.... :D :D
Tajusin tämän juuri toissa päivänä. Olen tajunnut, että minkälaisiin ongelmiin ikinä pääni minut ajaa, tulen selviytymään niistä. Olen jo kauan hakannut tietä ulos mieleni heteiköistä ja oletin aina, että kun valo alkaa kajastamaan viimeisten lehvästöjen välistä, tuntisin helpostusta. Mutta ei.
Olen selviytyjä, HA!
Olen pääni villien erämaiden Davy Crockett, Karhu-Adams ja Korpisoturi yhdessä ja samassa pakkauksessa. Nauran vaaroille, joita erämaat heittävät eteeni, alan tuntea erämaiden takapolut kuin omat taskuni ja villien heteikköjen synkät pedot ovat nyt saaliitani. Mikään mitä erämaa heittääkään eteeni ei lannista minua lopullisesti.
Olen Voittaja !
Tietysti tämä kaikki on triumfalistista propagandaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi hyödytöntä, ehei! Sillä on hyötynsä motivoidessaan elämään, ylentäessään saavutuksia ja vastustaessaan niitä synkkiä pitkiä hetkiä jolloin sekuntit nielevät ikuisuuksia.
Olen Selviytynyt.
Tiedän, että synkkiä hetkiä tulee olemaan....aina. Tiedän, että tulen selviämään niistä. Tiedän myös, että en kykenisi siihen ilman ihmisiä ympärilläni jotka eivät jätä jälkeensä. Kiitos siitä jokaiselle...
Tämän haluankin kirjoittaa erikseen jotta se tulisi selväksi:
Ketään ei jätetä, kuulitko? Ketään ei jätetä.... :D :D
tiistai 18. joulukuuta 2007
Jouluinen kyynisyystesti
Tässä testi niille jotka ovat kiinnostuneet ottamaan selvää kuinka syvälle teihin on juurtunut nyky-yhteiskunnan kylmä, pessimistinen kyynisyys. Testi on yksinkertainen:
1) Hanki käsiisi preferoimasi versio 'Kun joulupukki suukon sai'-biisistä. Tarjolla on ainakin L. Voutilaisen ja A. Hanskin suomalaiset versiot ja sitten lukematon määrä eri versiota alkuperäisellä englannin kielellä. Ihan originaali versio taitaa olla Judy Garlandin versio jostain päin 50-lukua...
2) Pistä kappale soimaan, ala ottaa aikaa ja rentoudu kuuntelemaan
3) Kun ensimmäisen kerran päähäsi juolahtaa, että kappaleen pikkupoika on tainnut nähdä äidin ja tämän parakkaan rakastajan imuttelemassa, eikä joulupukkia (ihan tahvoille selvennykseksi: kappaleen alkuperäinen konnotaatio taittaa olla, että pikkupoika näkee äidin suutelemassa omaa joulupukiksi pukeutunutta isäänsä eikä tajua sitä.) - Pysäytä kello. Mitä vähemmän kello näyttää sitä kyynisempi olet.... :D
Itse pääsin n. 12 sekuntiin...Piru periköön kyynisen yhteiskunnan joka tappaa lapsellisen luottamuksen nätteihin tarinoihin.... :)
1) Hanki käsiisi preferoimasi versio 'Kun joulupukki suukon sai'-biisistä. Tarjolla on ainakin L. Voutilaisen ja A. Hanskin suomalaiset versiot ja sitten lukematon määrä eri versiota alkuperäisellä englannin kielellä. Ihan originaali versio taitaa olla Judy Garlandin versio jostain päin 50-lukua...
2) Pistä kappale soimaan, ala ottaa aikaa ja rentoudu kuuntelemaan
3) Kun ensimmäisen kerran päähäsi juolahtaa, että kappaleen pikkupoika on tainnut nähdä äidin ja tämän parakkaan rakastajan imuttelemassa, eikä joulupukkia (ihan tahvoille selvennykseksi: kappaleen alkuperäinen konnotaatio taittaa olla, että pikkupoika näkee äidin suutelemassa omaa joulupukiksi pukeutunutta isäänsä eikä tajua sitä.) - Pysäytä kello. Mitä vähemmän kello näyttää sitä kyynisempi olet.... :D
Itse pääsin n. 12 sekuntiin...Piru periköön kyynisen yhteiskunnan joka tappaa lapsellisen luottamuksen nätteihin tarinoihin.... :)
sunnuntai 9. joulukuuta 2007
Luomisen kaavoittamista...
Kirjoitin tänään ensimmäisen runoni moneen kuukauteen. Runossa itsessään ei ole mitään erikoista. Se on tyypillinen runo minulle, oikeinkirjoituksen rajoja kokeileva ja banaliteeteillä leikittelevä teksti jonka sisältö on melkoisen yksiselitteinen. Runoa tai sen sisältöä tärkeämpää on kuitenkin se, että eräs teoreema joka on ollut päässäni pidemmän aikaa tuli vahvistetuksi.
Olen havainnut, että runoiluni noudattaa kausittaista kaavaa. Vaikka tarvetta luomiseen tuntuu esiintyvän tasaisesti, kyky luoda jotakin tuntuu katoavan aika ajoin. Ajoittain vaikuttaa siltä että tekstit joita kirjoitan tuntuvat tyhjiltä, merkityksettömiltä ja joskus yksinkertaisesti typeriltä. Toisinaan taas koen runouden elintärkeäksi itselleni ja hämmästelen omiin teksteihin löytämiäni henkilökohtaisia merkityksiä. Kontrasti näiden kahden tilan välillä hämmentää minua. Miksi toisinaan kirjoittaminen on minulle yhtä luontevaa kuin hengittäminen ja toisinaan taas en ymmärrä kuinka olen koskaan saanut kahta sanaa enempää peräkkäinen merkittävään lauseeseen?
Vastaus on ahdistustilani. Silloin kun tunnen oloni hyväksi, pääni on tyytyväinen, notkea ja ratkaisukykyinen. Päinvastoin kuin voisi olettaa, tällöin en ole parhaimmillani runoilun suhteen. Jos tapailen runoa paperille, tekstini vaikuttaa typerältä, lattealta eikä erityisen merkittävältä millään tasolla. Tämä tarkoittaa joko sitä että olen liian itsekriittinen ollessani pirteä tai sitten sitä että pääni ei tarvitse runoutta terapiana tai minään muunakaan.
Jos taas koen ahdistusta syystä tai toisesta, runot kolkuttelevat mieleni ovia isoissa parvissa. Pääni ollessa jumissa ja kankea, tajuntani sykkii tarpeesta kirjoittaa runoja. Teksti kuin teksti tuntuu osuvalta. Ehkä taaskin on kyse mielialani vaikutuksesta itsekriittisyyteeni tai sitten pääni etsii ulospääsyä itsestään. Tiedä häntä.
Tämä tuskin tekee minusta erityistä. Itseasiassa minusta tuntuu siltä, että sovin mainiosti tuskaisen runoilijan stereotypiaan ehkä hieman liiankin hyvin. Mielenkiintoista tässä on se minkälaisia näkökulmia se avaa omaan luovuuteen ja siihen kuinka aktivoida sitä 'keinotekoisesti'....Samalla se myös kertoo masentavaa kieltä siitä, mitä vaatii pyrkiminen jonkin merkityksekään luomiseen....Surkuhupaisa Heh.
Olen havainnut, että runoiluni noudattaa kausittaista kaavaa. Vaikka tarvetta luomiseen tuntuu esiintyvän tasaisesti, kyky luoda jotakin tuntuu katoavan aika ajoin. Ajoittain vaikuttaa siltä että tekstit joita kirjoitan tuntuvat tyhjiltä, merkityksettömiltä ja joskus yksinkertaisesti typeriltä. Toisinaan taas koen runouden elintärkeäksi itselleni ja hämmästelen omiin teksteihin löytämiäni henkilökohtaisia merkityksiä. Kontrasti näiden kahden tilan välillä hämmentää minua. Miksi toisinaan kirjoittaminen on minulle yhtä luontevaa kuin hengittäminen ja toisinaan taas en ymmärrä kuinka olen koskaan saanut kahta sanaa enempää peräkkäinen merkittävään lauseeseen?
Vastaus on ahdistustilani. Silloin kun tunnen oloni hyväksi, pääni on tyytyväinen, notkea ja ratkaisukykyinen. Päinvastoin kuin voisi olettaa, tällöin en ole parhaimmillani runoilun suhteen. Jos tapailen runoa paperille, tekstini vaikuttaa typerältä, lattealta eikä erityisen merkittävältä millään tasolla. Tämä tarkoittaa joko sitä että olen liian itsekriittinen ollessani pirteä tai sitten sitä että pääni ei tarvitse runoutta terapiana tai minään muunakaan.
Jos taas koen ahdistusta syystä tai toisesta, runot kolkuttelevat mieleni ovia isoissa parvissa. Pääni ollessa jumissa ja kankea, tajuntani sykkii tarpeesta kirjoittaa runoja. Teksti kuin teksti tuntuu osuvalta. Ehkä taaskin on kyse mielialani vaikutuksesta itsekriittisyyteeni tai sitten pääni etsii ulospääsyä itsestään. Tiedä häntä.
Tämä tuskin tekee minusta erityistä. Itseasiassa minusta tuntuu siltä, että sovin mainiosti tuskaisen runoilijan stereotypiaan ehkä hieman liiankin hyvin. Mielenkiintoista tässä on se minkälaisia näkökulmia se avaa omaan luovuuteen ja siihen kuinka aktivoida sitä 'keinotekoisesti'....Samalla se myös kertoo masentavaa kieltä siitä, mitä vaatii pyrkiminen jonkin merkityksekään luomiseen....Surkuhupaisa Heh.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)