Viime aikoina olen kuunnellut paljon Hectoria,The Smithsiä sekä Morrisseytä. Minulla on myös ollut tarve asettua asumaan 60-luvun Lontooseen. Sen ollessa mahdotonta tahtoisin asumaan 70-luvun Lontooseen mutta senkin ollessa mahdotonta hyppäsin tarpeessani nykypäivän Lontooseen, koska 80/90-lukujen lontoot eivät tunnu hyvältä idealta.
Tahtoisin asua sumuisessa suurkaupungissa, jossa on syksy koko vuoden. Tahtoisin että asunnossani olisi sillä tavoin kylmä ja kostea, että joutuisi käyttämään villapaitaa ja tohveleita. Juuri sopivasti, tiedättehän. Haluaisin nähdä ikkunastani katujen kadut, kaduilla miehiä ja naisia trensseissä puskemassa läpi sumun ja tuulen. Seisoisin ikkunassani, päälläni paksu tummansininen merimiesvillapaita ja jalassani erinomaisen lämpimät tohvelini. Kädessäni tietysti iso savimuki täynnä höyryävää teetä maidolla.
Radiossa pitäisi soida John Peel show ja BBC Radio ONE pitäisi tuntua ikkunalta uuteen, toiveikkaampaan tulevaisuuteen. Television pitäisi olla mustavalkoinen ja täynnä herttaisen konservatiivisia tv-kasvoja. Niitä voisi kuunnella, hiljaa itsekseen puistellen päättään heidän jorinalleen.
Taloni olisi punaisista tiilistä tehty, niinkuin kaikki sen naapuritkin. Kadunvierukset täynnä seinä seinässä toisissaan kiinniolevia tiilitaloja. Pihatie kuuluisi olla päällystetty kalkkikivi soralla. Juuri sellaisella, joka valuttaa rasvattoman maidon väristä vettä sateella. Sillä pihalla pitäisi seistä kaunis Jaguar Mk. II ehkäpä vuosimallia -64 tai -65. Viininpunainen, mustalla katolla ja tupakanruskealla sisustuksella. Sellainen kuin Morsella.
Paikalliseeni olisi vain sata metriä tai hieman enemmän. Se olisi nimetty 'King's Headiksi' tai 'The Swaniksi' ja sieltä saisi erinomaista ale-olutta ja se tulisi pumppuhanasta koska ääliömäisiä hiilihappopaineella toimivia systeemejä ei kunnon paikoissa käytetä. Paikan pitäjä olisi Roger tai Will ja nurkkapöytä ikkunan vieressä olisi aina vapaa. Roger tai Will pitäisi päivän Timesin viikattuna minua varten. Istuisin iltaisin pöydässäni rakkaitten ystävieni kanssa ja keskustelisimme kaikesta siitä ylevästä jota olemme tehneet ja tekemässä sekä kuinka olemme ylpeitä siitä mitä olemmekaan elämässämme saavuttaneet. Tietysti silloin tällöin eksyisimme herttaisen harmittomiin aiheisiin, jalkapalloon tai west endin uusimpaan ensi-iltaan.
Pubin mennessä kiinni, ulkona olisi kirkas, pakkasen kynnyksellä horjuva yö tai sellainen sumuinen yö jossa katuvalot muodostavat pehmeitä valokeriä. Kävelisin kotiin, kääriytyisin paksuihin vällyihin ja nukahtaisin hymyillen. Odottaisin seuraavaa aamua, jolloin tämä kaikki hyvä jatkuisi.
Miksi kirjoitin edellisen? Tahdoin ehkäpä sanallistaa jollakin tapaa sen mistä usein tulee esille vain väläyksiä. Se mikä on huvittanut ystäviäni vuosia. Samalla kertaa kyse on ironisesta katsauksesta ideaaliin elämääni mutta myöskin katsaus on kyyneliä synnyttävän vakava.
Mitä opimme? Ehkäpä, että olen syntynyt useita vuosikymmeniä liian myöhään. Tai sen ,että minun olisi kuulunut syntyä siihen todellisuuteen joka elää ainoastaan John Le Carren, Len Deightonin ja P. D. Jamesin novelleissa.
Hyvää syksyä kaikille.
Tahtoisin asua sumuisessa suurkaupungissa, jossa on syksy koko vuoden. Tahtoisin että asunnossani olisi sillä tavoin kylmä ja kostea, että joutuisi käyttämään villapaitaa ja tohveleita. Juuri sopivasti, tiedättehän. Haluaisin nähdä ikkunastani katujen kadut, kaduilla miehiä ja naisia trensseissä puskemassa läpi sumun ja tuulen. Seisoisin ikkunassani, päälläni paksu tummansininen merimiesvillapaita ja jalassani erinomaisen lämpimät tohvelini. Kädessäni tietysti iso savimuki täynnä höyryävää teetä maidolla.
Radiossa pitäisi soida John Peel show ja BBC Radio ONE pitäisi tuntua ikkunalta uuteen, toiveikkaampaan tulevaisuuteen. Television pitäisi olla mustavalkoinen ja täynnä herttaisen konservatiivisia tv-kasvoja. Niitä voisi kuunnella, hiljaa itsekseen puistellen päättään heidän jorinalleen.
Taloni olisi punaisista tiilistä tehty, niinkuin kaikki sen naapuritkin. Kadunvierukset täynnä seinä seinässä toisissaan kiinniolevia tiilitaloja. Pihatie kuuluisi olla päällystetty kalkkikivi soralla. Juuri sellaisella, joka valuttaa rasvattoman maidon väristä vettä sateella. Sillä pihalla pitäisi seistä kaunis Jaguar Mk. II ehkäpä vuosimallia -64 tai -65. Viininpunainen, mustalla katolla ja tupakanruskealla sisustuksella. Sellainen kuin Morsella.
Paikalliseeni olisi vain sata metriä tai hieman enemmän. Se olisi nimetty 'King's Headiksi' tai 'The Swaniksi' ja sieltä saisi erinomaista ale-olutta ja se tulisi pumppuhanasta koska ääliömäisiä hiilihappopaineella toimivia systeemejä ei kunnon paikoissa käytetä. Paikan pitäjä olisi Roger tai Will ja nurkkapöytä ikkunan vieressä olisi aina vapaa. Roger tai Will pitäisi päivän Timesin viikattuna minua varten. Istuisin iltaisin pöydässäni rakkaitten ystävieni kanssa ja keskustelisimme kaikesta siitä ylevästä jota olemme tehneet ja tekemässä sekä kuinka olemme ylpeitä siitä mitä olemmekaan elämässämme saavuttaneet. Tietysti silloin tällöin eksyisimme herttaisen harmittomiin aiheisiin, jalkapalloon tai west endin uusimpaan ensi-iltaan.
Pubin mennessä kiinni, ulkona olisi kirkas, pakkasen kynnyksellä horjuva yö tai sellainen sumuinen yö jossa katuvalot muodostavat pehmeitä valokeriä. Kävelisin kotiin, kääriytyisin paksuihin vällyihin ja nukahtaisin hymyillen. Odottaisin seuraavaa aamua, jolloin tämä kaikki hyvä jatkuisi.
Miksi kirjoitin edellisen? Tahdoin ehkäpä sanallistaa jollakin tapaa sen mistä usein tulee esille vain väläyksiä. Se mikä on huvittanut ystäviäni vuosia. Samalla kertaa kyse on ironisesta katsauksesta ideaaliin elämääni mutta myöskin katsaus on kyyneliä synnyttävän vakava.
Mitä opimme? Ehkäpä, että olen syntynyt useita vuosikymmeniä liian myöhään. Tai sen ,että minun olisi kuulunut syntyä siihen todellisuuteen joka elää ainoastaan John Le Carren, Len Deightonin ja P. D. Jamesin novelleissa.
Hyvää syksyä kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti