Kirjoitin tänään ensimmäisen runoni moneen kuukauteen. Runossa itsessään ei ole mitään erikoista. Se on tyypillinen runo minulle, oikeinkirjoituksen rajoja kokeileva ja banaliteeteillä leikittelevä teksti jonka sisältö on melkoisen yksiselitteinen. Runoa tai sen sisältöä tärkeämpää on kuitenkin se, että eräs teoreema joka on ollut päässäni pidemmän aikaa tuli vahvistetuksi.
Olen havainnut, että runoiluni noudattaa kausittaista kaavaa. Vaikka tarvetta luomiseen tuntuu esiintyvän tasaisesti, kyky luoda jotakin tuntuu katoavan aika ajoin. Ajoittain vaikuttaa siltä että tekstit joita kirjoitan tuntuvat tyhjiltä, merkityksettömiltä ja joskus yksinkertaisesti typeriltä. Toisinaan taas koen runouden elintärkeäksi itselleni ja hämmästelen omiin teksteihin löytämiäni henkilökohtaisia merkityksiä. Kontrasti näiden kahden tilan välillä hämmentää minua. Miksi toisinaan kirjoittaminen on minulle yhtä luontevaa kuin hengittäminen ja toisinaan taas en ymmärrä kuinka olen koskaan saanut kahta sanaa enempää peräkkäinen merkittävään lauseeseen?
Vastaus on ahdistustilani. Silloin kun tunnen oloni hyväksi, pääni on tyytyväinen, notkea ja ratkaisukykyinen. Päinvastoin kuin voisi olettaa, tällöin en ole parhaimmillani runoilun suhteen. Jos tapailen runoa paperille, tekstini vaikuttaa typerältä, lattealta eikä erityisen merkittävältä millään tasolla. Tämä tarkoittaa joko sitä että olen liian itsekriittinen ollessani pirteä tai sitten sitä että pääni ei tarvitse runoutta terapiana tai minään muunakaan.
Jos taas koen ahdistusta syystä tai toisesta, runot kolkuttelevat mieleni ovia isoissa parvissa. Pääni ollessa jumissa ja kankea, tajuntani sykkii tarpeesta kirjoittaa runoja. Teksti kuin teksti tuntuu osuvalta. Ehkä taaskin on kyse mielialani vaikutuksesta itsekriittisyyteeni tai sitten pääni etsii ulospääsyä itsestään. Tiedä häntä.
Tämä tuskin tekee minusta erityistä. Itseasiassa minusta tuntuu siltä, että sovin mainiosti tuskaisen runoilijan stereotypiaan ehkä hieman liiankin hyvin. Mielenkiintoista tässä on se minkälaisia näkökulmia se avaa omaan luovuuteen ja siihen kuinka aktivoida sitä 'keinotekoisesti'....Samalla se myös kertoo masentavaa kieltä siitä, mitä vaatii pyrkiminen jonkin merkityksekään luomiseen....Surkuhupaisa Heh.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti