Pakonomaista seesteisyyden glorifiointia

Ensimmäistä kertaa yksin uudessa työpaikassani. Hiljainen ilta, ei liikennettä, ihmisiä tai hälinää. Nettiradio puskee ilmoille bluessia ja kantria. Olo on äärimmäisen seesteinen. En tiedä oikeastaan mistä kirjoittaisin, olo oli vain sellainen, että pitää yrittää kirjoittaa jotain.

Seesteisyyteni on kummallista. Aina kun sitä ilmenee, ilmenee myöskin tarve ilmaista sitä kova-äänisesti julkisessa foorumissa (täällä tai jossain muualla). Tarve juhlistaa ja glorifioida sitä, nauraa menneelle ahdistukselle on, paradoksaalista kyllä, pakonomainen. Tiedä sitten, johtuuko tästä sitten se mikä vaikuttaa seuraavan jokaista tälläistä seesteisyyden julistamista, eli sen kaiken kaikkoaminen jonnekin mieleni hämäriin. Pääni alkaa taas vittuilla minulle ja syyllisyyden/ahdistuksen pirun riehunta kuuluu jo mieleni eteisessä. Heti osoitettuani olevani seesteinen ja oloni olevan hyvä, se kaikki haihtuu eetteriin. Seesteisyyteni on itsetuhoisaa sorttia.

Kylmää kahvia (ja pannussa pitkään seisonutta). Kenny Rogersin 'The Gambler' soi. Ilmeisesti lähestyn jotakin täyttymyksen tai sielullista sovituksen hetkeä sillä oloni on hyvä. Katharsis vaiko yksinkertaista tympääntymistä...?

Tässä tekstissä ei ole sisältöä. Sen tehtävänä oli täyttää kirjoittamisen tarve ja nyt se on täytetty. Näkekää siinä mitä ikinä tahdotte.

Tuloksia

Ne jotka tätä blogia koskaan jaksavat seurata tietävät, että olen hakenut yliopistollisiin opintoihin. Jännitys on nyt ohi! Hylättyä kolisi sisään, että kajahtelee vielä ensi viikollakin!!

Pettymys on katkera, mutta toisaalta kovin tuttu ja siten helpohko sietää. Joskus sitä mietii miksi sitä viitsii. Sisäänpääsy pisteet olivat 58 ja lähdin 24 pisteellä. Tarkemmin siis, päästäkseni sisään olisin saanut ainoastaan menettää kaksi pistettä 36 pisteen kokeessa... Sain kokoon vähäiset 47 pistettä. Eli ei mitenkään rimaa hipoen sitten jääty rannalle. Laiva oli suurinpistein toisella rannalla kun ponnistin... No se siitä

Selkeästi epäonnistuminen on mukavaa; silloin ei jää 'jossitteluun' varaa. Ihan selkeästi en ollut tarpeeksi hyvä, se siitä, kiitos osallistumisesta, parempi onni uusissa haasteissa ja silleen.

Eh, ehkä on parempi lopettaa blogin kirjoittaminen katkerana ja humalassa... Voi vielä vaikuttaa säälittävältä.........

Melua Tyhjästä

Nyt on toinen päivä valintakokeiden jälkeen. Oloni on tyhjä, väsynyt ja en koe pääseväni irti prosessista joka on hallinnut elämääni puolen vuoden ajan. Koen turhaumaa, tappion karvautta ja ärsyyntymistä vaikka minkäänlaista tulosta ei ole edes saatavilla. Ottaen vielä huomioon, että en koe epäonnistuneeni kokeessa, fatalistinen asenteeni on yhä säälittävämpi.

En ilmeisesti ole kovin hyvä toimimaan paineen alla, tai sitten vain nyt painetta on kasaantunut yksinkertaisesti liikaa. On omia ja muiden (ainakin koettuja) odotuksia, lamaantunut elämänkehitys johon haluaisi saada piristysruiskeen ja muutamia harvinaisia onnistumisenkokemuksia lähiajoilta joille tahtoisi saada jatkoa. Nämä yhdistettynä ylimitoitettuun henkilökohtaiseen vaatimustasoon ja tarpeeseen miellyttää muita on vaarallinen yhdistelmä. Se rikkoo ihmisen...

Nyt minulla on aavistus siitä elämälle myrkyllisestä maailmankatsomuksesta, joka saa epäonnistuneeet japanilaisopiskelijat hyppelemään katoilta huonojen arvosanojen jälkeen. Ajoittain pelottaa kuinka luontevaa olisi antaa kyseisen ajattelun viedä mennessään. En kuitenkaan anna, sillä itsensä lopettaminen on vaan noloa ja vaikeaa selittää jos sen tyrii (nykyisessä mielentilassani olen varma, että onnistuisin loistavasti siinäkin). Lisäksi pidän aivan liikaa elämästäni :) Enemmänkin tarvitsin osoituksen siitä, että tekemisilläni on merkitystä ja, että kaikki ei ole yksinkertaisen tuurin varassa. Sillä jos on, minun noppatuurillani ei pitkälle pötkitä.

Iloista kesää kaikille :D

Ajatuksien päätepysäkillä

Koska saapuisi kuolema ja päästäisi tästä väsymyksestä pois?
Aurinko piiskaisi hengen, polttaisi ruumiin kuin roviolla.
Milloin virtaa veri haavoistani karkeaan hiekkaan?

Turta olen, kuolonkankeakin.
Uskomattomasti elämä kamppailee, pitää yllä kipinää.
Väsymys on pitkä tunneli jossa ei ole ovea.

Ovi ei ole ainoa ulospääsy(Tämä on uusi ajatukseni).
Voi pysähtyä ja käytävä ei ole enää väylä.
Se on paikka jonne jäädä,
jonne unohtua.

Väsynyt.

Muistokirjoitus

Todennäköisesti kaikki, jotka tätä lukevat tietävätkin jo, että minulle niin tärkeä autoni varastettiin viime lauantaina. Nyt se on löytynyt...

Tosin poliisin lähdettyä takaa-ajamaan nilkkejä jotka olivat vieneet autoni (tai ainakin olivat sillä silloin liikkeellä) ajoivat nämä kädettömät auton liikennejakajaan ja tuhosivat sen.

Hyvästi kultapieni, nuku hyvin. Toivottavasti pahikset eivät kiusanneet sinua pahasti....

Väläys tuulilasin takaa

Eilen oli hyvä päivä.

Helsinki kylpi auringossa huhtikuisena sunnuntaina. Ilma oli kylmää, kirkasta ja ainakaan itse en havainnut kevätpäivien normaalia kiusaa, tiepölyä. Mikään ei kyennyt pilaamaan päivääni. Ei edes 12-tuntinen työpäivä, jonka rakas työsuunnittelu oli laittanut tälle kyseiselle viikonlopulle (kaksinkappalein vieläpä). Ainoa asia, joka hieman aiheutti jännitystä oli, että sää ei kestäisi sellaisena loppuun asti. Mutta se kesti, olihan kyseessä hyvä päivä.

Kello seitsemän pääsin töistä. Aurinko paistoi vieläkin kirkkaalta taivaalta vaikka olikin jo saanut ilta-auringon kellertävän sävyn. Nyt pääsin tekemään sen mitä olin koko päivän odottanut. Katto alas autosta ja liikenteeseen.
Avo-auto muuttaa autoilun kokemuksen täysin. Auto täyttyy äänillä, tuoksuilla ja tuntemuksilla jotka tavanomaisissa autoissa jäävät ikkunoitten ja katon muodostaman suojavallin taakse. On hassua kuinka eläväisemmältä ja lähempänä olevalta ympäristö tuntuu olevan kun autosta puuttuu katto ja ikkunat. Vielä oudompaa on se, että tämän kokemuksen aikaansaamiseen tosiaan vaaditaan auton jonka katto on poistettavissa sillä vaikka avaisit auton ikkunat ja mahdollisen kattoluukun, suljetun tilan tuntu ei poistu vieläkään. Kenties se johtuu siitä, että avo-autosta puuttuu viimeisetkin näkymääsi 'kehystävät' palkit ja raamit. Hmm... harhauduin. Pahoitteluni.

Lähtiessäni helsingin satamasta ja kulkiessani läpi kaupungin, oli havaittavissa merkkejä lähenevästä kesästä, kylmästä ilmasta huolimatta. Kaupunki alkaa taas tuoksumaan. Pikaruokakioskien rasvaisen imelä (ja ainakin omasta mielestäni herkkullinen) tuoksu, Diesel, kaupunkipöly, kadut ja talot muiden muassa muodostavat yhdessä tuoksun, joka voimistuu kesää kohti mentäessä ja on minulle tuoksu jonka yhdistän mieluisiin muistoihin lapsuuden lomien öihin suurkaupunkien vilskeessä ja kesäisiin vapaapäiviin. Se on eräs parhaista tuoksuista, jonka tunnen. Ah, mutta harhauduin taas. Pahoittelen.

Aavistus tuosta tuoksusta tunki autooni ja nautin keväisen helsingin tunnelmasta täysin siemauksin. Kanssa-autoilijat varmasti olettivat minun olevan lääkehumalassa tai juovuksissa, ainakin jos he arvioivat kuntoani naamallani olleen typerän virneen perusteella. Kaupunki oli myös visuaalisesti kaunis. Toisella tavoin kuin kesällä, jolloin urbaanien elementtien välit ovat vuorattu vihreän eri sävyin eikä myöskään samoin kuin parhaimpina talvipäivinä jolloin kaupungin muotoja muuttaa lumi ja huurre. Nyt kaupunki oli ikään kuin alasti. Ja täytyy sanoa, että helsingin vartalo on eräs parhaista vartaloista kaupunkien joukosta. Puhdaslinjainen ja yleisväritykseltään vaalea. Rotu-kaupunki.

Päästyäni kaupungista ulos ja päädyttyäni moottoritielle kohti pohjoista, kokemus muuttui jälleen täysin. Kaupungissa nopeus pysyy alhaisena ja ajoviima pysyy sellaisena, että kaupunki eräällä tavalla 'mahtuu' autoon. Äänet, tuoksut ja visuaaliset yksityiskohdat on mahdollista tavoittaa. Nopeuden kasvaessa kaikki tuo kaikkoaa ajoviiman melun, riepotuksen ja (etenkin näin keväällä) kylmyyden taakse. Syntyy uusi eristymisen kokemus, joka on täysin erilainen kuin se eristys, jonka tavallinen auto muodostaa. Ehkä paras tapa kuvailla sitä on verrata sitä vesiputouksen alla seisomiseen. Kuten vesiputous, ajoviimakin on niin voimakas ja kaikkien aistimuksien ylilyövä kokemus, että on mahdollista unohtaa ulkomaailma ja hukkua siihen yhteen kokemukseen, joka lyö yli kaikista aisteista. Muodostuu yksi tila, jossa on vain kuljettaja ja hänen kokemuksensa ajamisesta. Ajoviima riepoo hiuksissa, sen kylmyys tunkee paksuistakin vaatteista läpi ja humina on lähes korviahuumaava. Mikään ei ehdi enää tuoksua, äänet eivät enää kanna autoon ja nopeus kaventaa näkökentän. Kaikesta tästä huolimatta(tai kenties juurikin tämän takia) olet täysin keskittynyt siihen mitä teet, ajamiseen.

Parikymmenen moottoritiekilometrin jälkeen oli aika siirtyä kantateille. Järvenpää- Kellokoski-Mäntsälä-Pukkila, lähes 40 kilometriä mutkittelevaa, tähän maailmanaikaan pientä, maalaistietä. Kokemus on jälleen erilainen. Ajoviima on yhä voimakas mutta se ei ärjy enää ja sen läpi kykenee jälleen kuulemaan, haistamaan ja kokemaan. Keskeiseksi nousee ajamisen 'tapahtuma'. Tie mutkittelee, kallistelee, nousee ylös, laskee alas, katoaa näkyvistä puiden taakse jne. Alla on auto, joka on suunniteltu juuri tälläiseen ajamiseen; nopeaan, tarkkaan ja ketterään taiteiluun pikkutiellä. Ilo nousee oikein ajetuista mutkista, kehoon kohdistuvista kiihtyvyykistä ja auton aiheuttamasta ääniraidasta: kierrosluvun vaihtelusta, moottorin murinasta ja ajoviiman huminasta. Koet olevasi hallinnassa, tiedät mitä tulee tehdä jotta auto kulkisi siitä mistä tahdot.
Ympäristökin taasen ehtii mukaan. Ilta-aurinko siivilöityy puiden läpi ja välähtelee kiireisesti auton sisustuksen pinnoilla. Kevätpuuhissa olevien lintujen laulu ajoittain tunkeutuu ajoviiman läpi yllättävän kirkkaana ja puhtaana. Ohi kiitävien metsien ja peltojen värit tuntuvat syvemmiltä ja terävämmiltä kuin lasin läpi katsottuina. Ilmassa ajoittain käy kostean maan tai talvesta sulavan metsän tuoksu vaikka koko ajan ilma tuntuu viiman ansiosta suodattuvan kuin erinomaisen kirkas, kylmä lähdevesi. Kaikista tässä kuvaamistani kokemuksista, tästä pidän eniten. Jotenkin, ja tämä on vain henkilökohtainen mielipiteeni, tämä on autoilua tiivistyneimmässä muodossa. Kokemus on eräällä tavalla intensiivimillään.

Määränpää. Pihassa, sammutan auton ja kerään tavarani. Tämä hetki on yhtä aikaa iloinen sekä surumielinen. Olen iloinen, sillä hetken aikaa olen jälleen viettänyt paikassa jossa koen olevani omimmillani ja olen jälleen kerran saanut kokea itseni parhaimmillani, ilman epäröintiä, vähäpätöisyyttä tai typeryyttä. On toisaalta surullista, koska hetki on ohi ja omat realiteettini ovat taas tavoittaneet minut. Jotenkin, hetken menetyksestä huolimatta, noiden realiteetien kanssa eläminen on taas hetken helpompaa...



Nyt varmasti puita halaavat, onnellisen lehmän lihasta nauttivat ja reilua kauppaa halajavat ystäväni(älkääkä nyt oikeasti loukkaantuko, ystävät kalliit :D) varmasti miettivät, mikä mahtoi olla tämän tekstin tarkoitus. Useimmat teistä kuitenkin tietävät autoilun olevan minulle tärkeää ja siten on tarpeetonta eksplikoida sitä teille.
Ehkäpä tällä ei ollut sen suurempaa tarkoitusta. Toisaalta, ehkäpä yritin välittää sanoin sen, miten toisille niin merkityksetön ja jopa vastenmielinen toiminta, on minulle niin elimellistä ja kuuluu kategoriaan 'hengitykseen verrattavissa' tarpeellisuudessaan. Ehkäpä siinä on syytä riittämiin.

Erinomaista ja kaunista kevättä kaikille.

Kiitos ja Kumarrus

Tahtoisin tässä varmastikin suomen niukkalevikkisimmässä blogissa esittää kiitokseni Teatterikorkeakoulun 'Draaman Tahto' näytelmän tekijöille. Minun täytyy tunnustaa, että eilinen esitys oli eräs nautittavimmista teatterikokemuksista joita minulla on ollut iloa kokea. Toivottavasti nämä muutamat esitykset eivät jää kyseisen näytelmän viimeisiksi...

Sitten välitän minun ja erään tietyn viestin Eufemialle. Mitä ainakin opimme tästä näytelmästä: Kun Eufemia avaa suunsa, kuuntele Eufemiaa.... :D :D