Väläys tuulilasin takaa

Eilen oli hyvä päivä.

Helsinki kylpi auringossa huhtikuisena sunnuntaina. Ilma oli kylmää, kirkasta ja ainakaan itse en havainnut kevätpäivien normaalia kiusaa, tiepölyä. Mikään ei kyennyt pilaamaan päivääni. Ei edes 12-tuntinen työpäivä, jonka rakas työsuunnittelu oli laittanut tälle kyseiselle viikonlopulle (kaksinkappalein vieläpä). Ainoa asia, joka hieman aiheutti jännitystä oli, että sää ei kestäisi sellaisena loppuun asti. Mutta se kesti, olihan kyseessä hyvä päivä.

Kello seitsemän pääsin töistä. Aurinko paistoi vieläkin kirkkaalta taivaalta vaikka olikin jo saanut ilta-auringon kellertävän sävyn. Nyt pääsin tekemään sen mitä olin koko päivän odottanut. Katto alas autosta ja liikenteeseen.
Avo-auto muuttaa autoilun kokemuksen täysin. Auto täyttyy äänillä, tuoksuilla ja tuntemuksilla jotka tavanomaisissa autoissa jäävät ikkunoitten ja katon muodostaman suojavallin taakse. On hassua kuinka eläväisemmältä ja lähempänä olevalta ympäristö tuntuu olevan kun autosta puuttuu katto ja ikkunat. Vielä oudompaa on se, että tämän kokemuksen aikaansaamiseen tosiaan vaaditaan auton jonka katto on poistettavissa sillä vaikka avaisit auton ikkunat ja mahdollisen kattoluukun, suljetun tilan tuntu ei poistu vieläkään. Kenties se johtuu siitä, että avo-autosta puuttuu viimeisetkin näkymääsi 'kehystävät' palkit ja raamit. Hmm... harhauduin. Pahoitteluni.

Lähtiessäni helsingin satamasta ja kulkiessani läpi kaupungin, oli havaittavissa merkkejä lähenevästä kesästä, kylmästä ilmasta huolimatta. Kaupunki alkaa taas tuoksumaan. Pikaruokakioskien rasvaisen imelä (ja ainakin omasta mielestäni herkkullinen) tuoksu, Diesel, kaupunkipöly, kadut ja talot muiden muassa muodostavat yhdessä tuoksun, joka voimistuu kesää kohti mentäessä ja on minulle tuoksu jonka yhdistän mieluisiin muistoihin lapsuuden lomien öihin suurkaupunkien vilskeessä ja kesäisiin vapaapäiviin. Se on eräs parhaista tuoksuista, jonka tunnen. Ah, mutta harhauduin taas. Pahoittelen.

Aavistus tuosta tuoksusta tunki autooni ja nautin keväisen helsingin tunnelmasta täysin siemauksin. Kanssa-autoilijat varmasti olettivat minun olevan lääkehumalassa tai juovuksissa, ainakin jos he arvioivat kuntoani naamallani olleen typerän virneen perusteella. Kaupunki oli myös visuaalisesti kaunis. Toisella tavoin kuin kesällä, jolloin urbaanien elementtien välit ovat vuorattu vihreän eri sävyin eikä myöskään samoin kuin parhaimpina talvipäivinä jolloin kaupungin muotoja muuttaa lumi ja huurre. Nyt kaupunki oli ikään kuin alasti. Ja täytyy sanoa, että helsingin vartalo on eräs parhaista vartaloista kaupunkien joukosta. Puhdaslinjainen ja yleisväritykseltään vaalea. Rotu-kaupunki.

Päästyäni kaupungista ulos ja päädyttyäni moottoritielle kohti pohjoista, kokemus muuttui jälleen täysin. Kaupungissa nopeus pysyy alhaisena ja ajoviima pysyy sellaisena, että kaupunki eräällä tavalla 'mahtuu' autoon. Äänet, tuoksut ja visuaaliset yksityiskohdat on mahdollista tavoittaa. Nopeuden kasvaessa kaikki tuo kaikkoaa ajoviiman melun, riepotuksen ja (etenkin näin keväällä) kylmyyden taakse. Syntyy uusi eristymisen kokemus, joka on täysin erilainen kuin se eristys, jonka tavallinen auto muodostaa. Ehkä paras tapa kuvailla sitä on verrata sitä vesiputouksen alla seisomiseen. Kuten vesiputous, ajoviimakin on niin voimakas ja kaikkien aistimuksien ylilyövä kokemus, että on mahdollista unohtaa ulkomaailma ja hukkua siihen yhteen kokemukseen, joka lyö yli kaikista aisteista. Muodostuu yksi tila, jossa on vain kuljettaja ja hänen kokemuksensa ajamisesta. Ajoviima riepoo hiuksissa, sen kylmyys tunkee paksuistakin vaatteista läpi ja humina on lähes korviahuumaava. Mikään ei ehdi enää tuoksua, äänet eivät enää kanna autoon ja nopeus kaventaa näkökentän. Kaikesta tästä huolimatta(tai kenties juurikin tämän takia) olet täysin keskittynyt siihen mitä teet, ajamiseen.

Parikymmenen moottoritiekilometrin jälkeen oli aika siirtyä kantateille. Järvenpää- Kellokoski-Mäntsälä-Pukkila, lähes 40 kilometriä mutkittelevaa, tähän maailmanaikaan pientä, maalaistietä. Kokemus on jälleen erilainen. Ajoviima on yhä voimakas mutta se ei ärjy enää ja sen läpi kykenee jälleen kuulemaan, haistamaan ja kokemaan. Keskeiseksi nousee ajamisen 'tapahtuma'. Tie mutkittelee, kallistelee, nousee ylös, laskee alas, katoaa näkyvistä puiden taakse jne. Alla on auto, joka on suunniteltu juuri tälläiseen ajamiseen; nopeaan, tarkkaan ja ketterään taiteiluun pikkutiellä. Ilo nousee oikein ajetuista mutkista, kehoon kohdistuvista kiihtyvyykistä ja auton aiheuttamasta ääniraidasta: kierrosluvun vaihtelusta, moottorin murinasta ja ajoviiman huminasta. Koet olevasi hallinnassa, tiedät mitä tulee tehdä jotta auto kulkisi siitä mistä tahdot.
Ympäristökin taasen ehtii mukaan. Ilta-aurinko siivilöityy puiden läpi ja välähtelee kiireisesti auton sisustuksen pinnoilla. Kevätpuuhissa olevien lintujen laulu ajoittain tunkeutuu ajoviiman läpi yllättävän kirkkaana ja puhtaana. Ohi kiitävien metsien ja peltojen värit tuntuvat syvemmiltä ja terävämmiltä kuin lasin läpi katsottuina. Ilmassa ajoittain käy kostean maan tai talvesta sulavan metsän tuoksu vaikka koko ajan ilma tuntuu viiman ansiosta suodattuvan kuin erinomaisen kirkas, kylmä lähdevesi. Kaikista tässä kuvaamistani kokemuksista, tästä pidän eniten. Jotenkin, ja tämä on vain henkilökohtainen mielipiteeni, tämä on autoilua tiivistyneimmässä muodossa. Kokemus on eräällä tavalla intensiivimillään.

Määränpää. Pihassa, sammutan auton ja kerään tavarani. Tämä hetki on yhtä aikaa iloinen sekä surumielinen. Olen iloinen, sillä hetken aikaa olen jälleen viettänyt paikassa jossa koen olevani omimmillani ja olen jälleen kerran saanut kokea itseni parhaimmillani, ilman epäröintiä, vähäpätöisyyttä tai typeryyttä. On toisaalta surullista, koska hetki on ohi ja omat realiteettini ovat taas tavoittaneet minut. Jotenkin, hetken menetyksestä huolimatta, noiden realiteetien kanssa eläminen on taas hetken helpompaa...



Nyt varmasti puita halaavat, onnellisen lehmän lihasta nauttivat ja reilua kauppaa halajavat ystäväni(älkääkä nyt oikeasti loukkaantuko, ystävät kalliit :D) varmasti miettivät, mikä mahtoi olla tämän tekstin tarkoitus. Useimmat teistä kuitenkin tietävät autoilun olevan minulle tärkeää ja siten on tarpeetonta eksplikoida sitä teille.
Ehkäpä tällä ei ollut sen suurempaa tarkoitusta. Toisaalta, ehkäpä yritin välittää sanoin sen, miten toisille niin merkityksetön ja jopa vastenmielinen toiminta, on minulle niin elimellistä ja kuuluu kategoriaan 'hengitykseen verrattavissa' tarpeellisuudessaan. Ehkäpä siinä on syytä riittämiin.

Erinomaista ja kaunista kevättä kaikille.

Kiitos ja Kumarrus

Tahtoisin tässä varmastikin suomen niukkalevikkisimmässä blogissa esittää kiitokseni Teatterikorkeakoulun 'Draaman Tahto' näytelmän tekijöille. Minun täytyy tunnustaa, että eilinen esitys oli eräs nautittavimmista teatterikokemuksista joita minulla on ollut iloa kokea. Toivottavasti nämä muutamat esitykset eivät jää kyseisen näytelmän viimeisiksi...

Sitten välitän minun ja erään tietyn viestin Eufemialle. Mitä ainakin opimme tästä näytelmästä: Kun Eufemia avaa suunsa, kuuntele Eufemiaa.... :D :D

Poika Kuplassa

Lohdutin erästä tiettyä[ :D] hänen elämänhallinta ahdistuksessaan aikoinaan englannissa kuulemallani aforismilla: 'Life is like electricity, it always seeks the path of lowest resistance'. Herttaisen naiivia luottamusta asioitten luonnolliseen järjestäymiseen, se myönnettäköön mutta kovin lohduttavaa silloin kuin joutuu luovimaan kaaoksessa.

Olen itse luovinut henkilökohtaisessa kaaoksessa viime viikkoina. Olen kärsinyt jonkinlaisesta henkisen ponnistuksen jälkeisestä krapulasta. Tälläiseen tulokseen ainakin olen tullut. Asioitten enemmän tai vähemmän selkiydyttyä, taaskin erään tietyn kanssa, olen kamppaillut oudon ja äkkiseltään alkuperältään vaikeasti todettavasta turtumuksesta ja uupumuksesta maailmaan. Vastoin odotuksiani, asioitten selkiytyminen ja niiden käsittelyn vaatiman energiamäärän laskettua, en ole rentoutunut vaan jäänyt ikäänkuin paikalleni ilman kykyä (tai pahimmillaan, epäilen, ilman motivaatiota) liikkua. Koen ja käsittelen maailmaa ikäänkuin sen ja minun välissä olisi muovinen kalvo, joka päästää läpi ainoastaan sävyjä, varjostumia, muotoja ja muovista kosketusta.

En tahdo hätäännyttää ketään, enkä antaa kuvaa jostakin kriittisestä joka tulisi aiheuttamaan jonkinlaisia, ennalta-arvaamattomia sekä katastrofaalisia komplikaatioita (Eräälle tietylle etenkin: Tämä ei ole milläänlailla sinun vikasi tahi mitään mistä sinun kuuluisi ahdistua - Muistakin tämä! :) ) . Minulta löytyy tahto liikkua ja löytää momenttia sekä havaitsen olevani tyytyväinen nykyiseen asioiden tilaan. Olen vain hämmentävässä tilanteessa jossa fiilikseni ja päivittäinen olotilani eivät ole keskenään synkronissa. Näin ainakin koen. Siksi myös vertaisin olotilaani krapulaan, joka omalla tavallaan sekin on epäsynkronian tila. En myöskään koe tarvitsevani mitään ulkoista interventiota (mikä ei kuitenkaan tarkoita, että kieltäytyisin avusta jos sitä minulle tarjotaan) tai että olisin uhkaavasti luisumassa mihinkään pysyvään 'vikasietotilaan'; masennukseen ilman erityistä syytä tai ratkaisua.

Mikä on siis tämän olotila-raportin tarkoitus? Ehkäpä yritän rikkoa kuplan kirjoittamalla siitä, tai sitten huutelen, josko joku jolla on jokin terävä esine tulisi ja puhkaisi sen. Tiedä häntä. Sen tiedän, että tahdon olla avoin. Tahdon antaa selityksen sille, jos vaikutan jotenkin irtautuneelta tai eksyneeltä. Se johtuu siitä, että kärsin paikallisesta todellisuus/ulottuvuus vääristymästä joka voidaan ymmärtää kuplana ympärilläni.

Ready Phasers, Mr. Worf and get us out of here!

Raitoja Rakkaudesta?

Eräs tietty eräässä tietyssä toisessa[ :D ] blogissa vatvoo usein ihmisuhteitaan ja niihin suhtautumistaan lyriikoiden kera tahi niiden kautta. Inspiroiduin tästä listaamaan kappaleita joiden otteesta (näkemyksestä tms.) rakkauteen ja ihmissuhteisiin erityisesti pidän. Tiedä sitten mitä hyötyä tästäkin listasta on, mutta listojen vääntäminen on mukavaa ajankulua. Tässähän näitä:



CMX Kultanaamio
CMX Päivälintu (kuinka ennalta-arvattavaa :))
CMX Ei Koskaan
CMX Suurta Yötä Päin

J. Leskinen Pyhä Toimitus
J. Leskinen Musta Aurinko nousee
Monta esittäjää Smoke gets in your eyes
Snow Patrol Your all I have
Snow Patrol Hands Open

YUP Erinomaisia ihmislapsia
YUP Rakkaus on pesti hulluuteen

Varmasti niitä olisi enemmänkin mutta tuossa nyt ne jotka tulevat päälimmäisenä mieleen. Tulkitkaa miten tykkäätte (tai älkää tulkitko) :D :D

Uusi salainen paheeni:

MSNBC:n Keith Olbermannin Countdown pätkät, jotka suoraan sanottuna tuovat ahdistavan selkeästi esiin sen, kuinka kyseenalaista yhdysvaltalainen politiikka tällä hetkellä on.

Tässä linkki muutamaan mainioon kappaleeseen:

Uusin (28.2.): Jori Puska tapaa lehtimiehiä.
Obaman nimi vaaliaseena

6.12 : USA ja Iran tiedustelu

5.11 : Vesilautailusta

Mainio miekkonen, vaikkakin hieman polemisoiva. Lisää löytyy Youtubesta Keith Olbermannin nimellä. Kannattaa tutustua.

Takatalvi-Aikainen Kevät

Päässäni kohisee tuuli.
Räntä kastelee ajatusketjuni,
kylmiksi, liukkaiksi,
vaikeiksi käsitellä.
Pääni potee leutoa talvea.



Auringon kirkkaus,
lämpö.
Näitä kaipaan.
Haluan palata kevääseen,
siihen jonka jo juuri äsken
tapasin oveltani.



Hengitän rauhallisesti,
istun hiljaa,
tavoittelen kaikkea kaunista
sisälläni.
Kohmeisen roudan alla,
pelon riitteen läpi,
tuntuu vellova,
pirteä elämä.

Hymyni eivät enää maksa sielun kappaleita.

Lost and Confused?

Artikkeli tämän päivän The Indepentissä pysäytti minut paikoilleen. Kaikessa lyhykäisyydessään artikkelissa on kyse seitsemäntoista vuotiaan tytön ruumiin löytymisestä läheltä Bridgendin pikkukaupunkia, Eteläisessä Walesissa. Hänen on todettu hirttäytyneen metsässä josta hänet sitten myöhemmin löydettiin.

Mitä erikoista on 17-vuotiaan tytön itsemurhassa? Traagista kylläkin, mutta lopulta aivan liian tavallista. Jenna Parryn kuolema ei olisi sen kummallisempi ellei hän olisi 17. (!!) alle 30-vuotias nuori joka on ottanut oman henkensä Bridgendissä sitten tammikuun 2007. On vaikeaa käsittää, millainen tragedian noin 40 000 asukkaan Bridgendille on se, että 17 kaupungin nuorista kokevat elämänsä niin tyhjänä tai tuhoontuomittuna jotta ottavat hengen itseltään. Kuinka epätodelliselta elämä ja maailma voivatkaan tuntua kun esim. vanhempana joudut kohtaamaan sen ajatuksen, että et voi tuudittautua uskoon lapsesi hyvinvoinnista vaan sinun tulee vartioida häntä - häneltä itseltään.

Seitsemäntoista uhria, hieman yli vuodessa. Edes Suomessa, joka on itsemurhien kuninkuusmaa, yksikään yksittäinen kunta on tuskin koskaan joutunut vastaanvanlaiseen tilanteeseen. Tilanne tuntuu käsittämättömältä. On epäilty, että nuorilla on ollut 'Itsemurha-sopimus' tai 'kultti' joka on johtanut tähän tragediaa. Poliisi kuitenkin on vakuuttunut, että itsemurhilla(siis koko seitsemäntoista sarjalla, muutamilla keskenään kylläkin) ei ole suoraa yhteyttä ja minkäänlaisia todisteita sopimuksesta tai kulttitoiminnasta ei ole löydetty. Mutta mikä sitten selitykseksi?

Paikallinen poliisin erikoisyksikkö tutkii niinkutsutun 'Werther-effektin' mahdollisuutta. Werther-effekti saa nimensä Goethen teoksesta 'Nuoren Wertherin kärsimykset' jossa päähenkilö, nuori Werther, tappaa itsensä lopuksi sydänsurujen tähden. Kirjan ilmestymisen jälkeen 1774 raportoitiin sarja kirjan tapahtumien kaltaisia tilanteita jotka johtivat kirjan kieltämiseen lailla Saksassa.

Hämmentävää...Voisiko yksi itsemurha, 'inspiroida' muut seuraamaan ensimmäistä? Ensimmäinen itsensä surmannut, 18-vuotias Dale Crole, kuoli tammikuussa 2007. Seuraavat ottivat oman henkensä jo seuraavassa kuussa(Dale Crolesta seuraava, Dave Dilling oli Crolen ystävä ja häntä seurannut Thomas Davies tunsi molemmat). Siitä lähtien on hädin tuskin ollut kuukautta jolloin ei hirtettyä nuorta olisi löydetty Bridgendissä...Tosiaan, mainitsinko sen, että KAIKKI ovat päättäneet tappaa itsensä hirttämällä? Hirttäytyminen vaatii paljon päättäväisyyttä(Valmisteleminen vie aikaa, toteutus kestää ja ollakseen varmasti tappava on oltava huolellinen), ja siten on kiinnostavaa havaita että kaikki ikään ja sukupuoleen katsomatta ovat valinneet tämän tavan.

En aio väittää, että tilanteessa olisi jotakin hämärää. Tuskin, sillä kaikille surmille poliisi on löytänyt jonkin syyn jonka vuoksi voidaan kuvitella uhrin ottaneen hengen itseltään. Ei, enemmänkin minua alkoi kiinnostaa se mitä tämä monumentaalinen (sillä sellaiseksi jo mielestäni tätä voi kutsua!) tragedian kierre kertoo Brigdendin todellisuudesta ja elämästä siellä. Millainen täytyy paikan olla, että se ajaa 17 nuorta ottamaan hengen itseltään? Tai ehkä tämä tragedia-kierre on toisenlainen ilmentymä samasta yhteiskunnasta 'poisputoamisesta' joka aiheutti Jokelan tragedian viime vuonna. Se on varmaa, että jokin aiheuttaa pahoinvointia massiivisella mittakaavalla ja sellaisella intensiteetillä, että se ajaa ihmisiä tekemään dramaattisia ratkaisuja joilla on traagisia seurauksia. Olemmeko kohdanneet jonkin vielä tuntemattoman kauhun joka nousee modernista elämäntavastamme tai todellisen sellaisen puutteesta?