Jouluinen kyynisyystesti

Tässä testi niille jotka ovat kiinnostuneet ottamaan selvää kuinka syvälle teihin on juurtunut nyky-yhteiskunnan kylmä, pessimistinen kyynisyys. Testi on yksinkertainen:

1) Hanki käsiisi preferoimasi versio 'Kun joulupukki suukon sai'-biisistä. Tarjolla on ainakin L. Voutilaisen ja A. Hanskin suomalaiset versiot ja sitten lukematon määrä eri versiota alkuperäisellä englannin kielellä. Ihan originaali versio taitaa olla Judy Garlandin versio jostain päin 50-lukua...

2) Pistä kappale soimaan, ala ottaa aikaa ja rentoudu kuuntelemaan

3) Kun ensimmäisen kerran päähäsi juolahtaa, että kappaleen pikkupoika on tainnut nähdä äidin ja tämän parakkaan rakastajan imuttelemassa, eikä joulupukkia (ihan tahvoille selvennykseksi: kappaleen alkuperäinen konnotaatio taittaa olla, että pikkupoika näkee äidin suutelemassa omaa joulupukiksi pukeutunutta isäänsä eikä tajua sitä.) - Pysäytä kello. Mitä vähemmän kello näyttää sitä kyynisempi olet.... :D

Itse pääsin n. 12 sekuntiin...Piru periköön kyynisen yhteiskunnan joka tappaa lapsellisen luottamuksen nätteihin tarinoihin.... :)

Luomisen kaavoittamista...

Kirjoitin tänään ensimmäisen runoni moneen kuukauteen. Runossa itsessään ei ole mitään erikoista. Se on tyypillinen runo minulle, oikeinkirjoituksen rajoja kokeileva ja banaliteeteillä leikittelevä teksti jonka sisältö on melkoisen yksiselitteinen. Runoa tai sen sisältöä tärkeämpää on kuitenkin se, että eräs teoreema joka on ollut päässäni pidemmän aikaa tuli vahvistetuksi.

Olen havainnut, että runoiluni noudattaa kausittaista kaavaa. Vaikka tarvetta luomiseen tuntuu esiintyvän tasaisesti, kyky luoda jotakin tuntuu katoavan aika ajoin. Ajoittain vaikuttaa siltä että tekstit joita kirjoitan tuntuvat tyhjiltä, merkityksettömiltä ja joskus yksinkertaisesti typeriltä. Toisinaan taas koen runouden elintärkeäksi itselleni ja hämmästelen omiin teksteihin löytämiäni henkilökohtaisia merkityksiä. Kontrasti näiden kahden tilan välillä hämmentää minua. Miksi toisinaan kirjoittaminen on minulle yhtä luontevaa kuin hengittäminen ja toisinaan taas en ymmärrä kuinka olen koskaan saanut kahta sanaa enempää peräkkäinen merkittävään lauseeseen?

Vastaus on ahdistustilani. Silloin kun tunnen oloni hyväksi, pääni on tyytyväinen, notkea ja ratkaisukykyinen. Päinvastoin kuin voisi olettaa, tällöin en ole parhaimmillani runoilun suhteen. Jos tapailen runoa paperille, tekstini vaikuttaa typerältä, lattealta eikä erityisen merkittävältä millään tasolla. Tämä tarkoittaa joko sitä että olen liian itsekriittinen ollessani pirteä tai sitten sitä että pääni ei tarvitse runoutta terapiana tai minään muunakaan.
Jos taas koen ahdistusta syystä tai toisesta, runot kolkuttelevat mieleni ovia isoissa parvissa. Pääni ollessa jumissa ja kankea, tajuntani sykkii tarpeesta kirjoittaa runoja. Teksti kuin teksti tuntuu osuvalta. Ehkä taaskin on kyse mielialani vaikutuksesta itsekriittisyyteeni tai sitten pääni etsii ulospääsyä itsestään. Tiedä häntä.

Tämä tuskin tekee minusta erityistä. Itseasiassa minusta tuntuu siltä, että sovin mainiosti tuskaisen runoilijan stereotypiaan ehkä hieman liiankin hyvin. Mielenkiintoista tässä on se minkälaisia näkökulmia se avaa omaan luovuuteen ja siihen kuinka aktivoida sitä 'keinotekoisesti'....Samalla se myös kertoo masentavaa kieltä siitä, mitä vaatii pyrkiminen jonkin merkityksekään luomiseen....Surkuhupaisa Heh.

Olla hiljaa...ja niin mitä?

Olen viime päivinä joutunut kohtaamaan paljon vaikenemista. Minulle on vaiettu päin naamaa asioista joita olen pitänyt arvokkaina ja selvittämistä tarvitsevina. Olen myös joutunut kohtaamaan sen surumielisen katseen joka vaikenemista saattelee ja tuntenut itseni ääliöksi kun en ymmärrä joustaa.

Miksi vaikenemisen sietäminen on niin vaikeaa? Miksi, minä joka pidän itseäni kärsivällisenä ja ymmärtäväisenä ihmisenä härnään ja tönin toista ainoastaan siksi että hän ei osaa vastata? Mitä loppujen lopuksi haluaisin kuulla tai mitä sen kuuleminen jonka jo suurimmalti osin tiedän kertomattakin muuttaisi? Miksi yhtäkkiä puheesta on tullut hiljaisuutta arvokkaampaa?

Tähän asti minulla on ollut vaikenemiseen hyvin ongelmaton suhde. Olen aina pitänyt varovaista hiljaisuutta parempana vaihtoehtona kuin uhkarohkeaa puhumista. Ihailen ihmisiä jotka kykenevät vaikenemaan silloinkin kuin selittämisen tarve on lähes pakottavaa. Mielestäni eräs ihailtavimmista kyvyistä ihmisellä on kyky kommunikoida sanomatta sanaakaan. Lyhyesti sanottuna, vaikeneminen on ollut kultaa.

Vaan ei nyt. Olemme puhuneet erään ihmisen kanssa viime aikoina paljon. Asioista joilla on merkitystä meille molemmille ja joiden lataus ei ole missään mielessä vähäinen. Asioista joiden käsittelyssä olisin aiemmin suosinut hiljaisuutta puheen sijaan. Nyt olen kuitenkin löytänyt itseni äänestä, lähes varottamana ja kumppanini on se, joka vaikenee. Vaikenee, koska ei kykene puhumaan. Ja vasten kaikkia odotuksia, tämä aiheuttaa minussa tuskastumista.

Tuskastun ja en oikeastaan ymmärrä miksi. Mikään ei ole muuttunut; mielipiteeni vaikenemisesta ovat täsmälleen samat kuin ennenkin enkä koe että jään jostakin elintärkeästä informaatiosta paitsi. Minulla ei siis ole syytä eikä siten oikeuttakaan tuskastua. Mistä siis on kyse?
En todellakaan osaa sanoa ja se tuskastuttaa minua lisää. Lisäksi se saa minut tuntemaan itseni ääliöksi. Olen saanut itseni kiinni verekseltään pikkumaisuudesta ja se nolostuttaa. Ainoa asia jonka voin tehdä tässä tilanteessa on jäädä pohtimaan tätä uutta havaintoani ja pahoitella, että en ole kyennyt toimimaan siten kuin olen odottanut toisten tekevän.

Pahoitteluni.

Sanoja ja veneitä

'I don't quite know
How to say
How I feel

Those three words
Are said too much
They're not enough'

-Snowpatrol, Chasing Cars-

Olen viime aikoina päätynyt miettimään sanoja, niiden merkitystä ja ennen kaikkea niiden vaikutuksia. Tulin siihen tulokseen, että vaikka olen aina kokenut miettiväni sanomisiani tarkemmin useimmat ympärilläni olevat, se ei ole verrattavissa siihen kuinka tarkkaan olen niitä pohtinut näinä kuluneina lähiviikkoina.

Sanat ja niistä muodostuvat lauseet ovat minulle tällä hetkellä kuin sirot puiset veneet veneentekijälle. Ne vaativat paljon työtä jotta ne liukuisivat veden pinnalla vaivattomasti, eivätkä tempoilisi vaan tottelisivat ohjaajansa lähes ajatuksen nopeudella. On melko helppoa rakentaa vene joka näyttää kauniilta ja sirolta, mutta tosipaikan tullen käyttäytyy kuin vikuroiva hevonen joka enemmin saattaa ohjaajansa vaaraan kuin toiselle rannalle. Todellista taitoa vaatii sisällyttää kaikki tahdotut ominaisuudet kauniiseen muotoon ja saada kokonaisuus toimimaan. Minä olen kokenut itseni viimeaikoina 'veneentekijäksi' ja olen yrittänyt rakentaa kaunista 'venettä'. Jokainen sana on tullut punnituksi ja tarkastetuksi siltä varalta että siinä on virheitä tai heikkouksia. Jokainen lause tehty samalla tinkimättömällä ammattitaidolla...no käsitätte kuitenkin varmasti pointtini. On sanottava että tämä on vaatinut kaiken taitoni ja epäilen vahvasti olenko onnistunut tekemään mitään siedettävää...

Siitä huolimatta, tämä on ollut kuitenkin opettavaista, se on myönnettävä. Jaan erään huomioni tässä joka liittyy muuten tämän tekstin alussa löytyvään lainaukseen. Olen huomannut että en osaa käyttää sanaa 'rakkaus' enkä osaa suhtautua sen käyttöön. Rakkaus on aina ollut varattuna sanavarastossani, johonkin määrittelemättömän merkittävän tunne-elämyksen kuvailuun josta johtuen kriteerit joita 'rakkaus' sanan käyttö vaatii ovat nousseet lähes tavoittamattoman korkealle.
Olen pitänyt näkemystäni aina oikeana ja perustellut sitä aina huomiollani kuinka 'rakkautta tunnustetaan aivan liian heppoisin perustein ja se menettää merkityksen. Se muuttuu sanaksi sanojen joukossa'. Olen ollut kovin tyytyväinen näkymykseeni ja kokenut tekeväni oikeutta tälle tunteiden 'perimysteerille'.

Mutta...

kuten kovin usein ylpeys on käynyt lankeemuksen edellä. Jatkaakseni veneentekijä metaforaani, olen kohdannut ongelmia rakentamisessa. Olen rakentanut venettä ja pyrkinyt saamaan siitä kauneimman ja virtaviivaisimman mitä kyvyilläni on mahdollista rakentaa. Mutta jotakin puuttuu...työkalu tai materiaali...Itseasiassa tiedän mitä se on, mutta pelkään käyttää sitä. Se hienointa, sileintä puuta jota tiedän ja samaan aikaan paras työkalu jonka olen koskaan tavannut. Ainoa ongelma on se, että olen sulkenut sen vuosia sitten kaappiin käyttämättömänä sitä 'erityistä tilaisuutta' varten. Se on lojunut käyttämättömänä, ja itsetyytyväisenä olen odottanut tilaisuutta jolloin käyttää sitä. Nyt kun tarvitsisin sitä, ainoa asia mihin pystyn on tuijottaa kaappia ja miettiä mistä ihmeestä saan rohkeuden tarttua sen sisältöön. Halu hallita kaapin sisältö on kova mutta pelkään syvästi pilaavani jotain tai käyttäväni löytämäni välineitä väärin. Minulla on siis ongelma...

On varmasti parempi lopettaa vertaus tähän nyt kun se mielestäni on vielä osuva. Toivottavasti se on myös lukijalle selkeä, tai sitten tässäkin veneessä on rakennevika. :)

Utö, koillisesta 15 m/s, näkyvyys 50km, selkeää...

Ajaessani tänään töihin aikaisin aamulla, kuuntelin radiota ja aloin miettiä mikä ääni on 'kotoisin' tuntemani ääni. Lyhyen pohdinnan jälkeen tulin yllättävään lopputulokseen; 'kotoisin' tuntemani ääni on yleisradion merisäätiedotus. Miksi ihmeessä?

Merisää on turvallisella tavalla samanlainen. Se alkaa aina itäisiltä meri-alueilta ja päättyy pohjoisiin säävalvonta-asemiin,aina. Sen lukee miellyttävä ja lämmin ääni josta saa vaikutelman että se on rajattoman luotettava. Valassaaren tiedot tuntuvatpuuttuneen niin kauan kuin minä muistan.Yksinkertaisesti, kun radiossa alkaa merisää, tulee tunne että maailmassa on kaikki on kohdallaan.

On hassua, miten normaalisti niin merkityksettömät asiat kuten merisää saattavat saada merkittävän aseman omassa psyykeessä. Toisaalta, on helposti havaittavissa miten merisäästä on tullut minulle jonkinlainen turvallisuuden ääniraita. Pikku pojasta lähtien merisää on tullut tasaisin väliajoin radiosta ja sen yhdistää niin rauhallisiin sunnuntaiajeluihin, kiireisiin koulu- ja työaamuihin tai väsyneisiin viimeisiin tunteihin yövuorossa.Vaikka itse kokisi irronneensa tästä todellisuudesta, tuo lyhyt lähetys palauttaa yhteyden kaikkeen ympärillä. Merisää yllättäen on yksi niistä harvoista asioista jotka eivät ole juurikaan muuttuneet vaikka elämä sen ympärillä onkin...

Outoa.

Uusi Suomi, Uudet Kujeet?

Tässä sitä nyt ollaan. Jälleen uusi blogi jota yrittää pitää yllä...

Ajattelin aloittaa tämän blogin erään toisen julkaisun paluulla. Monet teistä, etenkin te jotka seuraatte suomalaista media maailmaa, olette huomanneet Uuden Suomen paluun. Uusi Suomi , joka aikoinaan tunnetiin ensin Kokoomuksen pää-äänenkannattajana (vuoteen 1976 asti) ja sittemmin riippumattomana porvarillisena lehtenä, kaatui vuonna 1991 vuosien ahdinkojen jälkeen.

Nyt Uusi Suomi ilmestyy uudestaan mutta ei lehtenä vaan nettijulkaisuna. Kiinnostavaa on, minkälaiseksi uusi Uusi Suomi muotoutuu. Se on varmasti selvää, että Uusi Suomi jatkaa porvarillisena lehtenä, mutta mielenkiintoista on se, minkälaista porvarillisuutta julkaisu alkaa edustamaan.

Vuonna 1991 porvarillisuuden voidaan väittää olleen yksinkertaisempi konsepti, ainakin kotoisessa suomessa. Koti, isänmaa ja kirkko olivat yhä pyhä kolminaisuus ja globalisaatio, eurooppalainen yhteistyö ja suomalaisen teknologia yhteiskunnan haasteet nousevan kolmannen maailman teollistumisen edessä olivat vain pilke yhteiskuntatutkijoiden silmäkulmassa. Uusi Suomi edusti klassista suomalaisuutta, siniristilippua, asepalvelusta, luterilaisuutta, yriteliäisyyttä, itsenäisyyttä jne. Porvarillisuus oli noihin aikoihin, ainakin Uuden Suomen lukijoiden näkökulmasta, se aate joka muodosti suomalaisen moraalisen selkärangan ja rajoitti arveluttavien aatteiden vaikutusta suomalaiseen yhteiskuntaan.

Vuoden 2007 Suomi näyttää erilaiselta. Kommunismi-Kapitalismi kaksinkamppailu on kuopattu ja tilalle on tullut globaalisaation maailmansarja jossa on epäselvää missä alasarjassa kamppailee ja mitkä sarjat vaikuttavat mihinkin tulokseen. Porvarillisuus ei enää välttämättä tarkoita tervettä luterilaisuutta, isänmaallisuutta vaan tilalle on tullut globaali keskiluokkaisuus joka on ateistista, se ei tunnusta isänmaata ja sen lojaliteetit kuuluvat globaaleille trendeille. Porvareissa on yhä enevissä määrin internationalisteja (hyvässä ja pahassa) ja klassinen konservatismi on jäänyt taka-alalle. Suomalaisten uusi identiteetti 'eurooppalaisina' on tuonut myös uusia ulottuvuuksia suomalaiseen porvarillisuuteen. Uusi 'Uusi Suomi' on siis herännyt aivan uuteen todellisuuteen.

Olisi tietysti naurettavaa olettaa, että uusi nettijulkaisu jatkaisi harhautuneesti vanhalla 1990-lukuisella tyylillä. Tätä argumenttia vastaan jo puhuu se, että julkaisutapa on hyvin ajan hermolla. On kuitenkin kiinnostavaa seurata minkälaisia linjauksia uusi julkaisu tekee ja minkälaisen porvarillisuuden edustaja siitä muodostuu. Kiinnostava viittaus menneisyyteen on alkuperäisen Uuden Suomen logon säilyttäminen ennallaan. Kertooko se kenties jonkinlaisesta pyrkimyksestä palata romantisoituun 'parempaan' aattelliseen menneisyyteen? Tietysti tuo on valtavaa spekulaatiota ilman parempaa näyttöä, mutta siitä voidaan nähdä todellinen haaste jonka Uusi Suomi kohtaa. Mikä on tämän perinteikkään julkaisun näkemys porvarillisuudesta jota se tulee edustamaan.

Jäämme seuraamaan mielenkiinnolla.